”Uudisraivaajan hengellä” – Kansatieteelliset kenttätyöt ja keruutoiminta

Maija Mäki

”Uudisraivaajan hengellä”
– Kansatieteelliset kenttätyöt ja keruutoiminta

 

Ilmar Talve korosti uransa alusta asti kenttätöiden merkitystä kansatieteessä. Talve laajensi aktiivisesti kansatieteellistä toimintaa teollisuustyöväen ja ammattiryhmien tutkimukseen sekä kaupunkikansatieteen suuntiin. Talven tarkoituksena oli myös luoda Turun kansatieteelle oma profiilinsa ja tulla näin riippumattomaksi Helsingin suurista talonpoikaskulttuuria käsittelevistä kokoelmista. (Talve 2004, 335.) Ilmar Talven mukaan kaupunkitutkimuksiin kyselylomakkeet sopivat hyvin, mutta varsinkin teollisuustyöväkeä tutkittaessa oli tärkeää päästä kentälle, haastattelemaan tehtaiden työväkeä. (Talve 2004, 337.) 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuolella kenttätöille ei ollut määrärahoja, joten kansatieteen opiskelijoita pyrittiin saamaan osakuntien järjestämille koseutututkimusretkille.

Vuonna 1962 voitiin kuitenkin aloittaa omat kenttätyöt, jolloin Talve teki kahden ruotsia osaavien opiskelijoiden ja assistentin kanssa haastatteluja Taalintehtaalla kolme päivän ajan. Tämän jälkeen apurahojen turvin tehtiin kenttätöitä useissa kohteissa, mutta varsinkin Taalintehdas nousi usein kohteeksi. Talve muistelee vaikuttuneensa Taalintehtaan alueesta:

Eräällä automatkallani keväällä 1962 tulin ensimmäistä kertaa eteläisessä saaristossa sijaitsevalle Taalintehtaalle. Siellä näkemäni oli äärimmäisen yllättävää. Pientä kylää ja tehdasta yhdisti sisämaahan vain huonokuntoinen kapea tie. Kaikki yhteydet oli hoidettu meritse. Vanha raudansulatusuuni oli jäljellä, mutta sitä ei ollut käytetty enää pitkään aikaan. Raudan sulatukseen tarvittu malmi oli tuotu purjelaivoilla Ruotsin rannikolta Ornön kaivoksesta. Valmis rauta lähti samaten meritse joko Ruotsiin tai muualle. [–] Heti ensimmäisestä käynnistäni lähtien olin löydöstäni suorastaan lumoutunut ja totesin, että heti kun saisimme rahaa, lähtisimme ensimmäiseksi sinne. Kylää ei ollut vielä kukaan tutkinut. Aloin kerätä eri lähteistä kylää koskevaa aineistoa, enkä millään malttanut odottaa tutkimusrahoituksen saamista. (Talve 2004, 339.)

Apurahoilla olikin suuri merkitys kenttätöiden toteuttamiselle. Wihurin säätiö myönsi Turun yliopistolle vuonna 1966 vuosittaisen 100.000 markan apurahan tutkimushankkeita varten. Kansatiede hyötyi tästä niin, että se sai 1966–1975 vuosittain avustusta kenttätöihin, joita tehtiin erityisesti teollisuustyöväen keskuudessa eri puolilla Suomea. Lisäksi vuonna 1969 perustettiin yliopistolle Kylätutkimus-ryhmä, joka eri avustusten turvin suoritti 1969–1972 kenttätutkimuksia neljässä kylässä, Pyhämaan Kettelissä, Hauhon Hyömäellä, Merikarvian kirkonkylällä sekä Valkealan Vuohijärvellä. (Talve 1984, 31–32.) Turun yliopistosäätiö myönsi vuonna 1976 apurahan Raahen kaupungin kansatieteellistä tutkimusta varten. Myös vuonna 1977 ja 1978 yliopistosäätiöltä saatiin avustusta niin sanottua asemaseutuprojektia varten. Yhteityössä paikallisten museoiden ja kulttuurilautakuntien kanssa saatettiin myös tehdä kenttätutkimusta. Muun muassa Pekka Leimu, Eero Sappinen ja Markku Aukia saivat vastuulleen kenttätöiden käytännön järjestelyjä. (Talve 1984, 32–33.)

Kylätutkimusryhmän jäseniä vierailulla kalasavustamossa Merikarvian satamassa 14.05.1971. Kuvaaja: Ilmar Talve. Kuva: Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkisto, Turun yliopisto. TYKL/vk/10967.

Kenttätyökursseja alettiin pitää 1970-luvun alusta. Myös rakennustutkimus  ja -piirustus kursseja pidettiin, museoteknillisen kurssin nimellä. Liisa Lempiäinen muistelee olleensa Luostarinmäellä mittaamassa rakennuksia. Lempiäinen odotti tuolloin esikoistaan, eikä olisi oikein jaksanut tehdä mittaustöitä. Kuitenkin ”joukon jatkona” hänkin teki samalla tavoin mittausharjoitukset kuin kaikki muutkin. Lempiäinen muistaa, että Talve oli yleensä kenttätöissä mukana tehtävänannossa sekä iltaisin opiskelijoiden lopetellessa töitä. Kenttätöihin perustuvia tutkimuksia alettiin tehdä aktiivisesti 1960-luvun puolesta välistä lähtien ja 1970-luvun alkupuolelta opiskelijoista alettiin koota kenttätyöryhmiä. Assistentin johdolla aluksi työskenneltiin esimerkiksi Kuusankoskella, Sorsakoskella ja Korkeakoskella. Kaupunkitutkimukseen vakiintui kenttätyöryhmien käyttäminen, opetuksen, mutta myös tutkimuksen osana (Talve 1984, 17, 19.)

Pekka Leimu muistelee, että ”yliopistolta ei ikinä tullut penniäkään mihinkään kenttätöihin”. Silti Ilmar Talve johdatti opiskelijoitaan kenttätöihin löytäen vuosittain uusia kohteita ja järjestäen töihin rahoitusta, usein paikallisilta toimijoilta tai säätiöiltä. Tuohon aikaan yliopiston ulkopuolista rahoitusta ei arvostettu, eikä sitä olisi oikein saanut ollakaan. ”Jotenkin se sitten pystyttiin kiertämään niin, et se ei menny yliopiston kassan kautta se rahotus, vaan se tuli meille jotenki suoraan, niin pystyttiin käyttämään,” muistelee Pekka Leimu kenttätöiden käytännön järjestelyjä. Teollisuuspaikkakunnat ja yhtiöt arvostivat heihin kohdistuvaa tutkimusta ja rahoittivat sitä myös usein. Talven mukaan pahinta aikaa oli 1970-luvun loppupuoli, jolloin monena vuotena ei vielä huhtikuussa ollut tietoa siitä, missä, miten ja kuinka monelle opiskelijalle kenttätöitä voitaisiin kesällä järjestää. (Talve 1984, 58.)

Kenttätöitä tehtiin joka kesä; kohteita löytyi muun muassa Raumalta, Raahesta, Raisiosta, Kotkasta ja Porista. Käytiin myös pienemmillä teollisuuspaikkakunnilla, esimerkiksi Leppävirran Sorsakoskella ja Kuusankoskella. Oppiaineen henkilökunta kävi tutustumassa etukäteen tutkimuskohteisiin ja sopivat käytännön järjestelyistä. Matkaan lähdettiin usein Talven omalla autolla. Käytiin jututtamassa tehtaan johtajia ja sopimassa tutkimusryhmän majoituksesta ja ruokailuista. Marjatta Happonen ja Leena Sivula kirjoittivat vuonna 1972 Informaatio-lehteen kokemuksistaan haastattelumatkalta Mänttään, jossa he haastattelivat G.A. Serlachius Oy:n Mäntän tehtaiden eläkkeellä olevia työntekijöitä:

Haastateltavat ottivat meidät ystävällisesti vastaan. Kenenkään ovelta ei tarvinnut kääntyä takaisin sen vuoksi, että asianomainen ei olisi suostunut vastaamaan kyselyihin. Aluksi jotkut kyllä epäröivät, osaisivatko vastata, mutta vakuuteltuamme, että kysymykset ovat helppoja, päästiin alkuun. Haastattelun kuluessa ilmeni kuitenkin usein, että haastateltava ei ollut varautunut niin pitkään kyselyyn. Totesimme, että eläkeläiset ovat hyvin kiireellisiä ihmisiä; kenellä oli kiire vanhusten kerhoon, kenellä kiire kunnostamaan kesämökkiä, ja erään luota piti haastattelijan piti poistua ”poikaystävän” saavuttua. [–] Perjantaina aamupäivällä haastateltavia oli mahdoton tavoittaa kotoa, koska eläkeläiset olivat silloin torilla. Jälkeenpäin kuulimme, että he olivat torilla vaihtaneet mielipiteitä keskenään ja kertoneet paikkakunnalla liikkuvasta kahdesta ”mukavasta mutta uteliaasta” haastattelijasta. Tämän jälkeen uusien haastateltavien luo mennessämme meidän ei tarvinnut enää muuta kuin esitellä itsemme ja haastateltava oli selvillä mistä oli kysymys.

Kenttätöiden valmisteluryhmä Raahessa tutustumassa Rautaruukki oy:n tehtaaseen 13.04.1976. Kuvaaja: Pekka Leimu. Kuva: Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkisto, Turun yliopisto. TYKL/vk/21360 

Kesällä 1976 taas tehtiin kenttätöitä vanhassa Raahessa. Kenttätyöryhmää johtanut Pekka Leimu kirjoitti Informaatioon loisteliaiksi kuvailemistaan majoitus- ja ruokailuoloista:

Ryhmä sai asua Ollinsaaressa Rautaruukin asuntosäätiön työsuhdeasunnoissa. Ryhmän 5:llä naispuolisella jäsenellä oli käytössään 3h+k+parv. ja 2:lla miespuolisella 2h+k+parv. – molemmat huoneistot olivat täysin kalustettuja ja ruokailuvälinein ja astioin varustettuja. Pääruokailut tapahtuivat arkisin tehtaan ruokalassa ja viikonloppuisin kaupungin ravintoloissa. Aamu- ja iltapalaa varten sai kantaa tarpeita läheisestä valintamyymälästä, jossa ryhmälle oli avattu tili. Kaikesta tästä huolimatta ryhmän ruokamenot jäivät suhteellisen vaatimattomiksi.

Leimu kuvaili kyseistä kenttätyömatkaa johtajan kannalta raskaaksi, mutta antoisaksi, sillä aihepiirinä oli kaupunkikulttuuri ja kenttätöissä kokeiltiin uusia kenttätyömenetelmiä.

Ilmar Talve oli kiinnostunut ihmisten mahdollisuuksista omassa elinpiirissään ja pyrki saamaan opiskelijansa omaksumaan sosiaalisen aspektin, sen sosiaaliryhmän puitteet ja mahdollisuudet, joissa tutkittavat elivät. Tässä apuna oli myös mielikuvitus.

Taalintehtaan tutkimuksissa pystyin sikäläisiä suuria työläiskasarmeja katsellessani konkreettisesti kuvittelemaan, kuinka aamuinen ylösnousu jossakin yksihuoneisessa ja ahtaasti asutussa työläisasunnossa tapahtui. Asuinalueen satamassa seistessäni saatoin selvästi nähdä, kuinka 10-12-vuotiaat työläispojat kylminä talviaamuina tulivat kauempana olleesta Siperiaksi kutsutsta talorypäleestä satamaan töihin puukengät jalassa pyydystämään puoshaalla koivuhalkoja, jotka olivat lastatessa pudonneet veteen. Tästä työstä heille maksettiin minimaalista palkkaa. Heidän vaatteensa olivat ohuet, nenät räkäisiä ja kädet kylmästä punaisia, sillä kaikilla ei ollut kintaita. Mitä he ajattelivat, miten he kokivat elämänsä, mitä he odottivat tulevaisuudelta? (Talve 2004, 344–345.)

Talven muistellaan sanoneen, että ”pitääkö niitä aina mennä haastattelemaan sillon, kun ne on jo haudan kallaalla.” Hän olikin laaja-alaisesti kiinnostunut ihmisten elämänpiiristä ja eri-ikäisten kokemusmaailmasta.

Ilmar Talve halusi rakentaa kiinteää suhdetta tieteen ja nyky-yhteiskunnan välille. Kenttätyöt olivat väline myös tämän suhteen rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Kansatieteen laitoksen historiaa kuvatessaan Talve kirjoittaa:

On ehkä syytä myös sanoa, että oppiaineessa suoritettu keruutoiminta ja noin puolellasadalla paikkakunnalla suoritetut kenttätyöt ovat tuoneet myös Turun yliopiston lähemmäksi tavallista kansaa. Oppiaineen kenttätyöt ovat huomattavalta osalta keskittyneet teollisuusyhdyskuntiin, joissa ehkä on vähemmän ollut kosketusta yliopistolliseen tutkimukseen.(Talve 1984, 57.)

Kaikki haastattelut litteroitiin ja arkistoitiin. Ilmar Talve ei hyväksynyt sitä, että tutkijan aineisto olisi ollut ainoastaan tekijän hallussa. Periaatteena oli, että työn tarkastajan piti päästä alkuperäislähteiden äärelle. Myös valokuvat arkistoitiin huolellisesti. Teollisuuspaikkakunnilla tehtiin lisäksi rakennuspiirroksia. Opiskelijat tuottivat kenttätyöaineisteistoista proseminaaritöitä ja pro gradu -tutkielmia. Ilmeisesti Talven tarkoituksena oli, että hän olisi koonnut tehtyjen töiden pohjalta yleisesityksen Suomen teollisuuspaikkakuntien elämästä. Kenttätyöt toteutettiin käyttäen samaa kyselykaavaketta, joten tuotetut pro gradu -tutkielmatkin noudattivat säntillisesti samaa mallia.

Kansatieteen arkiston perustaminen oli Talvelle tärkeä. ”Hänessä oli semmonen uudisraivaajien ja uudistajien henki, että hän halus tuoda uutta.” muistelee Eero Sappinen. Kansatieteen arkisto syntyi varsinaisesti vuoden 1959 syyslukukaudella, jolloin ensimmäisten kyselyjen vastaukset olivat saaapuneet eli saatiin perustettua vastajaajaverkoston arkisto. Käsikirjoitusarkistoon taas tallenttiin dosentti Toivo Vuorelan toimintakauden aikana 1955–1959 valmistuneet keruu- ja proseminaarityöt. Mikrofilmikokoelmaan tallennettiin Turun yliopistoon hankitut mikrofilmit Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston kokoelmista. Vuonna 1960 sai alkunsa kansatieteen valokuva-arkisto ja joitakin vuosia myöhemmin piirustuskokoelma. Rainakuvakokoelmaan järjestettiin diapositiivit sekä kopiot kansatieteellisistä elokuvista. Kokelmat kasvoivat vuosittain. Vuonna 1984 kansatieteen oppiaineen kokoelmat käsittivät 6 opetuselokuvaa, 23 kaitafilmiä, 70 ääninauhaa, 962 mikrofilmirullaa, 1447 kartta- ja rakennuspiirrosta, 2974 diakuvaa, 30242 valokuvaa ja 28912 negatiivia, 101 nidettä Kansallismuseon kansatieteellisen osaston käsikirjoitusarkiston valokopioita, 15719 vastausta vastaajaverkoston kyselyihin ja 1500 numeroa käsikirjoitusarkistossa. Oli syntynyt tieteellisesti merkittävä tutkimusarkisto. (Talve 1984, 50–51.)

 Professori Talve esittelee Kansatieteen arkistohuonetta ja Scripta ethnologica -sarjaa Fennicumissa 31.10.1985. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Kuva: Keskusarkisto, Turun yliopisto. Paa20190321029.

Talve perusteli keruutoiminnan suuntaa sillä, että oli tärkeää kerätä aineistoa vähän tutkituista aihealueista. Näin keruutoiminnan kohteeksi muodostuivat teollisuustyöväki ja ammattiryhmät, kaupungit ja taajamat sekä maaseudun murros 1860-luvulta lähtien. Koska kenttätöihin ei oltu suunnattu käytännössä lainkaan varoja, päätti Talve panostaa kyselyihin ja vastausten hankkimiseen laajan vastaajaverkoston avulla. Laitosmäärärahalla voitiin kustantaa kyselylehtisten ja omien julkaisujen painatus. Perushankintamäärärahasta taas hankittiin vähitellen kenttätyövälineistöä kuten kameroita ja muuta kuvausvälineistöä, mittausvälineitä ja nauhureita. (Talve 1984, 26–28.) Painettuja kyselyitä julkaistiin vuoden 1979 loppuun asti, vuosittain noin 2–3 kyselyä. Yhteensä kyselyitä on tehty 57 kappaletta. Vastaajaverkostossa oli noin 400 jäsentä ja keskimäärin kyselyihin saatiin 275 vastausta. Monistettuja kyselyitä eli niin sanottuja B-kyselyitä julkaistaan tutkijoita kiinnostavista erityiskysymyksistä ja niitä julkaistiin 24. Vastaajaverkoston ylläpito oli pakko lopettaa 1980-luvun alussa, kun vapaakirjeoikeus peruutettiin. Koettiin myös, että tutkimustapana kysely oli aikansa elänyt, eikä sen avulla enää tavoitettu haluttuja asioita. Kyselyjä käytettiin kuitenkin varsin paljon, esimerkiksi proseminaaritöiden aineistoina. (Talve 1984, 28–30.)

Talven johdolla pyrittiin kasvattamaan myös kirjakokoelmaa laitoksen kirjastoon. Talve muistelee, että rahaa kirjahankintoihin oli vähän ja uusista kirjoista saattoi tilata vain tärkeimmät (Talve 2004, 302). Vaihtosuhteiden ja lahjoitusten avulla kirjaston kasvu oli vuosittain kuitenkin noin 300–400 nidettä. (Talve 1984, 52.) Vaihtosuhteiden ylläpitämiseksi julkaistiin omaa julkaisusarjaa, Scripta ethnologicaa. (Talve 1984, 53.)

Ilmar Talve oli sanojensa mukaan ”kokenut yhteiskunnan, jossa lakkaa laki olemasta voimasta”. Ehkä tämä kokemus osin selittää sen, ettei järjestelmän luominen käytännössä tyhjästä ollut Talvelle kohtuuttoman vaikeaa. Hän oli tottunut aloittamaan elämän alusta, luomaan raamit ja järjestyksen järjestymättömään. Tutkimus- ja arkistotyössä järjestelmällisyys ja systemaattisuus oli hyve; se antoi perustan ajattelulle ja luovuudelle. Ilmar Talve oli myös innostunut mahdollisuudesta luoda alku ja pohja kansatieteelliselle tutkimukselle Turussa.

Toinen innostava seikka oli, että olin professuurin ensimmäinen haltija ja oppiaineen laitos vielä aivan alkutekijöissään. Minulla oli mahdollisuus, jollaista kaikilla professoreilla ei suinkaan ole, rakentaa sekä oppiaineen toiminta että laitos alusta alkaen omien näkemysteni pohjalta.” (Talve 2004, 340.)

Uudisraivaajan hengen tuotteet olivat hengästyttävän mittavat ja Ilmar Talven käynnistämät tutkimusteemat 2010-luvulla ovat edelleen ajankohtaisia.