Selkeitä luentoja ja suullisia tenttejä – Talve opettajana ja opinnäytetöiden ohjaajana

Maija Mäki

Selkeitä luentoja ja suullisia tenttejä
– Talve opettajana ja opinnäytetöiden ohjaajana

 

Kansatieteen opiskelu siis edellyttää, että se, joka siihen ryhtyy, on yleensäkin kiinnostunut kulttuurin ja varsinkin kansanomaisen kulttuurin historiallisesta kehityksestä. Vähitellen hän opintoihin syventyessään alkaa nähdä kokonaisuutta aluksi irrallisilta vaikuttaneiden yksityiskohtien takaa. Luullakseni näin on muissakin aineissa asian laita: yksityiskohdista muodostuu vasta vähitellen kokonaisuus, joka saa syvyyttä ja muuttuu mielekkääksi.

Näin Ilmar Talve kirjoitti 4.5.1972 opiskelijoille suunnattuun Informaatio-lehteen otsikolla Kansatieteen opiskelumotivaatiosta. Tässä lyhyessä lainauksessa näkyy Talven näkemys opinalastaan: historiallisten kehityskulkujen hahmottamisen ja yksityiskohtien tunnistamisen tärkeyden. Informaatioon kirjoitti Talven lisäksi kansatieteen henkilökuntaan kuuluvat, mutta myös opiskelijat pääsivät ääneen, usein esimerkiksi kenttätyökokemuksistaan tai opiskelijajärjestö Nefan toiminnasta kertomalla. Välillä vaihdettiin opetushenkilökunnan ja opiskelijoiden välillä mielipiteitä opetuksesta, esimerkiksi 1970-luvun alussa kirjoitettiin proseminaaritöiden ohjaamisesta. Opiskelijat kokivat saavansa tuolloin liian vähäistä ohjausta työn tekemiseksi, kun taas henkilökunnalta kritiikkiä tuli opiskelijoille, joiden koettiin osallistuvan turhan passiivisesti yhteisiin keskusteluihin.

Ilmar Talvea pidettiin hyvänä luennoitsijana. Kansatieteen emeritusprofessori Pekka Leimu aloitti opintonsa suomenkielen opiskelijana vierastaen aluksi kansatieteen opintoja, jotka tuntuivat ensivaikutelmaltaan nuoresta opiskelijasta ”pölyisiltä ja museomaisilta”. Kemian professorina toimineen isänsä suosittelun perusteella Leimu kuitenkin päätyi vuonna 1962 Talven kansatieteen luennoille:

Ku se suomenkielen opiskelu osottautu äärettömän tylsäks ja sopimattomaks mulle, niin mä sit menin kuuntelemaan Ilmar Talven luentoja. Ne oli tuolla päärakennuksessa luentosalissa XIV, joka oli semmonen ikkunaton luentosali siellä alakerrassa. Mä menin sinne rentoutumaan näitten tylsien suomenkielen luentojen takia ja kyllä hän oli hyvä luennoitsija,vaikkei hän osannu kunnolla suomeekaan siinä vaihees vielä.

Myös 1960-luvun lopulla kansatiedettä opiskellut Liisa Lempiäinen löysi kansatieteen oppiaineen muutaman mutkan kautta:

Huomasin, että se on semmosta se kansanrunous, että se menee yli, ei sopinut minun persoonaan. Ilmeisesti joku sitten jossain vaiheessa suositteli, että menepäs kuuntelemaan Talven luentoja [–] ja siihen sitten ihastuin! Kansatiede tuntui olevan se, joka oli sitä ominta omaa.

Liisa Lempäiäistä viehätti luentojen selkeys – se, että ne olivat hyvin valmisteltuja, selkeitä kokonaisuuksia, joista sai tehtyä itselleen hyvät muistiinpanot. Hän muistelee luentosalin olleen useimmiten täynnä kuulijoita ja Talven olleen yleisesti ottaen varsin suosittu luennoitsija.

Ilmar Talven periaate oli kirjoittaa ja puhua mahdollisimman selkeällä kielellä. ”Jos jotain voi sanoa suomeksi, niin se pitää sanoa suomeksi, et ei tämmöstä kerskailua tai tarkoituksellista tiedejargonia käytetä.” toteaa Lassi Saressalo. Vuonna 1996 tehdyssä haastattelussa Ilmar Talve toteaakin, että ”mä oon aina vihannu semmosii kirjoituksia, kun ei mitään konkreettista jää.” Lassi Saressalo sai myöhemmin tehtäväkseen Ilmar Talven peruskurssin luentomapin puhtaaksikirjoittamisen. Käsikirjoitus kulki sitten peruskurssin pitäjältä toiselle ja ilmeisesti moni opiskelijasukupolvi ehti kuunnella saman peruskurssin, vaikkei Talve sitä enää itse vetänytkään.

Professori Ilmar Talve pitämässä luentoa vuonna 1980.  Kuva: Timo J. Virtanen. 

Kansatieteen opetuksessa keskeisellä sijalla olivat maantieteellisesti Suomi, lähisukukansat ja Skandinavia. Aluksi sopivaa kurssikirjallisuutta ei juuri ollut, joten kansankulttuuria kuvaavilla luentosarjoilla pyrittiin antamaan opiskelijoille kokonaiskuva kansankulttuurin eri osa-alueista. (Talve 1984, 11–13.) Euroopan kansat -luentosarjan moni muistaa erityisen kiinnostavana. Talve muistelee, että luentojen valmisteluun kului varsin paljon työaikaa. Yhden luentotunnin valmistelemiseen hän arvioi kuluvan noin viikon verran, mahdollisesti kolme, neljä tuntia päivässä. Joidenkin luentosarjojen rakentaminen oli erityisen työlästä, esimerkiksi suomalaisten ja itämerensuomalaisten kansantavoista kertonut luentosarja oli Talven mukaan sellainen. Talven luennot perustuivat painettuun, mutta myös painamattomaan lähdeaineistoon. (Talve 2004, 340–342.)

Martti Puhakka opiskeli kansatiedettä 1970-luvun alkupuolella. Hän pohtii, että opintojen rakenne oli niin väljä, ettei ollut lainkaan ihme, etteivät suinkaan kaikki valmistuneet tai saaneet opintojaan etenemään. Puhakan omissakin opiskelutaidoissa olisi ollut hänen mukaansa hiottavaa:

Minä en tentteihin menny ellen minä ollu varma, että osasin kirjat kannesta kanteen… se olikin aika huonoa opiskelua, liian kaavamaista… mutta mitä sitä sillon maalaispoika osaa, ko ei ollut varsinaista opintoneuvontaa sillon.

Risto Laine muistelee, että Talvella ei aina ollut aikaa sellaisille opiskelijoille, jotka eivät olleet valmistautuneet suulliseen tenttiin kunnolla:

Hän ei sitä tahallisesti ollu [pelottava], eikä ehdoin tahdoin, mut kyl hän siis piti sitä ajan haaskaamisena, jos sinne tuli joku huono opiskelija, joka ei osannu yhtään mitään, ni hän heitti sen äkkiä ulos huoneestaan.

Risto Lainekin muistelee joutuneensa tenttimään laudaturtentin kahdessa osassa, joista ensimmäinen kesti kolme tuntia sisältäen myös ruokatauon.

Talve osasi kuitenkin antaa opiskelijoilleen positiivista palautetta, millä saattoi olla arvaamattoman suurta merkitystä opintojen jatkolle. Myöhemmin kansatieteen dosenttina toiminut Eero Sappinen muistelee opintojensa alkuvaiheita 1970-luvun vaihteessa:

Paljon vaikutti [Talven] persoona ja luennot ja se positiivinen palaute, minkä mä häneltä sain. Se oli ihan äärimmäisen tärkee kaikissa asioissa, opetuksessa, koulussa, joka paikassa, että kun ne ensimmäiset askeleet otetaan, niin mikä on se palaute. [–] Niin valitsin sitten tämän kansatieteen.

Ilmar Talve käytti luennoillaan diaprojektoria, piirtoheitinkalvoja ja karttoja. Assistentin tehtävä oli viedä professorille diat valmiiksi koneeseen, muistelee Pekka Leimu.

Määki kerran tein jotain muuta siinä sitten, enkä mä huomannu, että kello meni ja luento oli alkamassa. En ollu ehtiny viedä sitä, niin Talve tuli takaisin ja sit tuli aika murhaava katse kyllä. Ja sen jälkeen mä hankin herätyskellon ja pistin ikkunalaudalle aina luentopäivinä, et se kello soi silloin kun oli aika viedä ne diakuvat sinne.

Ilmar Talven suulliset kuulustelut pelottivat monia opiskelijoita. Opiskelijat kuitenkin keksivät selviytymiskeinoja jännittävistäkin tilanteista. Pekka Leimu muistelee omia opiskeluajan kokemuksiaan:

Toi kollega Aukia, joka oli ovela mies, sano, että kysy sää siltä jotain. Ja se on ihan totta, että kun esitti, vastas kysymykseen ja saatto kysyä jotain lisää, niin hän innostu sitten luennoimaan ja se aika meni sitten siihen.

Samanlainen muistikuva on myös Martti Puhakalla, jonka ei tarvinnut vastata suullisessa tentissä kuin yhteen kysymykseen, jonka jälkeen Talve oli puhunut itse loppuajan aiheena olleesta siltatansseista. Tenteissä saatettiin opetella myös tärppejä. Lassi Saressalo muistelee:

Cumun lopputentissä mul oli tärppinä pitkän piimän levinneisyysalue ja olin sen kattonut, se menee tuolt Pohjanlahden ympäri ja sen kun mä osasin sit oikeen tarkkaan kertoa, niin sitten meni kaikki hyvin.

Martti Puhakka muistelee, että arkeologian professori Unto Salo oli toisenlainen tentaattori. Salo kyseli tentittävästä kirjasta joka sivulta jotain, mutta itse tenttitilanne oli Puhakan mielestä ollut leppoisampi kuin Talvella.

Liisa Lempiäinen muistelee myös suullisia tenttejä pitäen niitä jännittävinä, mutta toisaalta inhimillisinä. Tenttimaksu oli Lempiäisen muistikuvan mukaan kolme markkaa, sillä tenteistä joutui maksamaan ennen yliopiston valtiollistamista vuonna 1974. Maksu käytiin tekemässä pankkiin ja tentin jälkeen Talve pyysi sekä maksukuitin että opintokirjan, johon tentistä annettiin merkintä. Talve kuitenkin auttoi, jos tuntui, että opiskelijan jännitys vaikutti vastauksiin. Tentit tuntuivat pitkiltä. Lempiäisen mukaan Talve saattoi suullisessa tentissä testata myös sitä, mikä opiskelijaa kansatieteessä aidosti kiinnosti.

Sen mie muistan, et näin istuttiin: opiskelija toisel puolel pöytää ja Talve toiselle puolelle pöytää. … Ensimmäiseks Talve otti jonkun lapun esille, en tiijä sit oliks hänel jo sit tätä opiskelijaa varten jotakin erityistä nimenomaan varattu, vai oliks se vaan tämmönen puhdas paperi. Joka tapauksessa, ja sitten hän latas piippunsa, ja kun piippu oli ladattu, siihen tuli kauheen iso savupilvi siihen opiskelijan ja professorin väliin. Ja sitten kun se savupilvi siitä häipyi, niin ruvettiin tenttimään.

Suulliset tentit poistuivat vuonna 1976. Talve muistelee: 

Minulla ei ollut henkilökohtaisesti tätä muutosta vastaan mitään, sillä suulliset tentit veivät opiskelijoiden määrän lisääntyessä melkoisesti aikaa ja olivat muutenkin rasittavia.” (Talve 2014, 380.)

Samalla kuitenkin opettajien henkilökohtainen kontakti opiskelijoihin väheni. Samoihin aikoihin toteutetussa tutkinnon uudistuksessa neljännes opinnoista muodostettiin niin sanotuista yleisopinnoista, joihin Talve, kuten ilmeisesti myös monet opiskelijat, suhtautuivat kriittisesti.

Kukaan ei oikein tiennyt, mitä niiden pitäisi sisältää ja kenen niitä pitäisi opettaa. [–] Meidän yleisopintomme koostuivat filosofiasta, tieteenhistoriasta ja monista muista aineista, joita en edes enää muista. Näitä aineita luennoimaan etsittiin suurella kiireellä lehtoreita, ja lopputuloksena oli opetuksen heikko taso. (Talve 2004, 380.)

Professorin vastuulla oli pitkään proseminaarin vetäminen, ja vasta vuonna 1978 siirtyi vastuu muulle opetushenkilökunnalle. Laudatur-seminaari taas kuului aina professorin vastuulle. Seminaari kokoontui viikottain ja 1970-luvulla seminaarissa oli opiskelijoita yleensä yli 20. (Talve 1984, 16.) Seminaaritöiden ohjaajana Talve kuvailee tavakseen olla puuttumatta yksityiskohtiin. Hän halusi, että opiskelijat tutustuivat itse aihealuettaan koskevaan kansatieteelliseen kirjallisuuteen, bibliografioihin ja arkistojen luetteloihin, jotta he sitten pärjäisivät myöhemmin esimerkiksi museotöissä. Hän odotti opiskelijoilta omaa kiinnnostusta ja aktiivisuutta. Hän vertasi laudatur-seminaarityötä ammattilaitoksen kisällintyöhön, jolla tuli osoittaa ammattitaitonsa eli opiskelijan tuli suoritua siitä itsenäisesti. (Talve 2004, 342–343.)

Laudatur-seminaarissa tuli istua niin kauan, että pro gradu -tutkielma valmistui. Tämän takia osallistujamäärä seminaarissa kohosi ajoittain suureksi. Sinunkaupat Talven kanssa tehtiin vasta tässä vaiheessa, pro gradu -tutkielmaa tehdessä. Seminaari pidettiin aina tiistaisin, työpäivän jälkeen. Laajan yleissivistyksen ja lukeneisuutensa vuoksi Talve pystyi ohjaamaan monenlaisia aiheita ja oli ohjauksessa myös tasapuolinen. Liisa Lempiäisen mukaan Ilmar Talve antoi usein opiskelijoille niin sanotusti vapaat kädet, päätösvallan siitä, mihin suuntaan opinnäytettä lähtisi tekemään. Kuitenkin samanaikaisesti Talve antoi selkeät raamit ja vaihtoehdot opinnäytteiden teolle.

Talve näki kansatieteilijöiden työnäkymät positiivisesti. Hänen oppilaistaan moni työllistyi museokentälle, sillä kaupunkeihin perustettiin 1970- ja 1980-luvuilla paljon erilaisia museovirkoja. ”Nimenomaan kansatiede oli museoihmisten peruskoulu.” muistelee Lassi Saressalo. Hän myös muistaa, että Talve oli avarakatseinen museoaineiden suhteen pitäen esimerkiksi folkloristiikkaa myös museoaineena, kun perinteisemmin museoaineiksi rajattiin lähinnä kansatiede ja Suomen historia. Kansatieteen opiskelijat valitsivat tavallisimmin sivuaineiksi arkeologiaa, taidehistoriaa, Suomen historiaa, folkloristiikkaa ja kulttuurihistoriaa. Myös sosiologiaa, kulttuurimaantiedettä ja ympäristönsuojelua saatettiin lukea sivuaineena. (Talve 1984, 25.)

Monet Talven opiskelijoista työllistyivät museoihin. Raahen kenttätöiden valmistelumatkaan sisältyi  paluumatkalla pysähdys museoon Kokkolassa  14.04.1976. Kuvaaja: Pekka Leimu. Kuva: Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkisto, Turun yliopisto. TYKL/vk/21375.

Talven henkilökohtaisen elämän käänteet eivät välittyneet opiskelijoille. Liisa Lempiäisen mukaan Talve vaikutti opiskelijoiden suuntaan melko sulkeutuneelta, hieman pelottavankin oloiselta ”otsa rypyssä” luennoille saapuessaan. Liisa Lempiäinen muistele: 

Et vaikka käytävälläkii tultii vastakkain, niin jotenkin opiskelija tunsi, että nyt pitäis tolle professoril päivää sanoo, niin hän kulki niinkun omassa olossansa, ei hän kenties edes havainnoinutkaan sitä opiskelijaa. Et hänel varmaan oli ne omat ajatuksensa niin päällimmäisinä mielessä.

 Myös Martti Puhakka muisteli Ilmar Talven olleen opiskelijan näkökulmasta ”sellanen omassa norsunluutornissa oleva ihminen”. Puhakka ei koskaan itse uskaltanut mennä kysymään häneltä mitään erityistä. Hän muistaa myös opiskelijasta nololta tuntuneen tilanteen, kun ei saanut selvää Talven puheesta opintokirjoja täyttäessä ja joutui jonottamaan uudelleen merkintää. Talvella oli tapana puhua hieman mumisten ja kuulo-ongelmista kärsineelle Puhakalle puhe tuntui niin epäselvältä, että hän istuutui aina luennoilla aivan etupenkkiin.

Ilmar Talven Liisa-vaimon kuolema syksyllä 1966 tuli opiskelijoiden tietoon vasta, kun luennot peruttiin viikon ajaksi. Vaimon varhaisen kuoleman jälkeen Talve jäi kolmen lapsen yksinhuoltajaisäksi. Hän kuvailee suruaikaansa ja selviytymistään vaativan työn lisäksi yksinhuoltajan roolissa seuraavasti: 

Hoin itselleni päivä toisensa jälkeen, että sinulla on lapsesi ja työsi, sinulla on niistä vastuu. Suruni oli pitkä ja kesti kauan. [–] Nyt minun piti yksin selvitä kaikesta siitä, mitä ennen olimme tehneet yhdessä. Tämäkin ruokki koko ajan masennustani, sillä jouduin jatkuvasti näkemään ja toteamaan oman vajavaisuuteni. En osannut kaikkea sitä, mitä minun nyt piti yksin tehdä, joduin olemaan sekä isä että äiti, ainoa ja aina kaikkeen valmis ja saatavilla, ja usein tunsin, että en riitä siihen. (Talve 2004, 356–357.)

Työtoverit ja vanhat opiskelijat muistelevat lämmöllä opiskelijoiden ja henkilökunnan yhteisiä pikkujouluja ja retkiä. Varsinaisiin ekskursioihin ei yleensä ollut varaa. Uudet opiskelijat käytettiin kuitenkin aina Liedon Vanhalinnassa ja joka syksy pyrittiin järjestämään bussimatka Helsinkiin Kansallismuseoon ja Seurasaareen. (Talve 1984, 18.) Talven koettiin näin huolehtivan opiskelijoista. Ikimuistoisimpiin matkoihin kuuluu matka Viroon syksyllä 1991, kun Viro oli ollut kaksi kuukautta itsenäinen valtio ja Ilmar Talve jäänyt jo eläkkeelle muutama vuosi sitten. Neuvosto-Virossa Talve ei periaatteensa mukaisesti käynyt koskaan. Mukana matkalla oli niin opiskelijoita kuin myös oppiaineen henkilökuntaa. Talven matkaa takaisin kotikonnuilleen kuvattiin myös televisioon, mutta ”Ilmar Talve oli semmonen pokerinaama, että ei siinä mitään semmosta ihmeellisempää ollut,” muistelee matkassa mukana ollut Pekka Leimu.

Ilmar Talve tuki opiskelijoiden aktiivisuutta Nefa-opiskelijajärjestössä, jossa monet kansatieteen opiskelijoista loi kontakteja pohjoismaisiin kollegoihinsa. Talve näki, että pohjoismaiset suhteet opiskelijatasolla johtaisivat myös tutkijatasolle, kuten monen tapauksessa kävikin. 1970-luvun opiskelijaelämän poliittiset virtaukset eivät juurikaan näkyneet kansatieteen opiskelussa. Moni haastateltava muistelee, että kansatiede oli oppialana poliittisesti varsin neutraali, eikä se ehkä myöskään houkutellut opiskelijoista radikaaleimmin ajattelevia.

Määrärahat opetukselle olivat pitkään niukat ja Talve kyseli valmistuneita opiskelijoita pitämään luentosarjoja niistä teemoista, joista ajatteli heidän pystyvän suoriutumaan. Työmäärä kasvoi myös tenttien suhteen. Talve kuvaili työtahtiaan:

Kuukauden ensimmäisellä viikolla oli osatenttejä usein kymmenen-kaksitoista. Toisella viikolla luin vastaukset ja arvostelin ne, kolmannella viikolla tein jälleen kysymyksiä lopputenttejä varten ja kuukauden viimeisellä viikolla luin ja arvostelin ne vastaukset. Ja sitten alkoi seuraava kuukausi samoissa merkeissä. (Talve 2004, 381.)

Myös Informaatio-lehden jutuissa alkoi näkyä tuskastuminen yhä kasvavaan työmäärään, tässä esimerkki vuodelta 1983:

Kansatieteen opettajatilanteesta ja opetuksen järjestämiseen liittyvistä vaikeuksista ovat opiskelijamme käsittääkseni melko hyvin tietoisia. Kuluneen vuoden aikana tilanne on tältä osin ollut ennallaan eikä muutoksia ole tiedossa myskään v. 1983 aikana. Turun yliopisto ei ole saanut tarvittavia opetusvirkoja. [–] Opiskelijamäärä on melkoinen jo tilastollisesti. [–] Millä muulla tavoin professori saa aikaansa kulumaan paitsi luennoimalla, pitämällä proseminaareja ja seminaareja ja laatimalla inhoittavia tenttikysymyksiä ja lukemalla – joskus mukavia ja joskus sekavia (ei ainostaan käsialan puolesta) vastauksia? [–] Kaiken kaikkiaan: eipä ollut ihan huonokaan vuosi, tulipa asiat sittenkin hoidettua. Voi sanoa kuten Galileo Galilei: se pyörii sittenkin!

Professori Talve työpöytänsä ääressä 30.10.1985, piippu käsissään. Vaikka hän siirtyikin seuraavan vuonna eläkkeelle, jatkoi hän edelleen osittaista työskentelyä  työhuoneellaan laitoksella. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Kuva: Keskusarkisto, Turun yliopisto. Paa20190321025.

Mitä vanhemmaksi Talve tuli, sitä raskaammalta opetusmäärä tuntui. Erityisesti ”tenttivelvollisuus” kaksi kertaa kuussa verotti jaksamista ja toi mukanaan kyllästymisen tunteen. Toukokuussa 1978 hän kirjoittikin päiväkirjaansa: ”Viimeinen luento. Lukukausi päättynyt. Kyllästyneempi kaikkeen kuin milloinkaan ennen.” (Talve 2004, 389.) 60-vuotispäivän juhlinta vuoden 1979 alussa tuntui Talvesta myös ristiriitaiselta:

Olen tehnyt työtä ja tavallaan koko ajan ponnistellut rinnettä ylöspäin, ja nyt alkaa matka alaspäin. Mitään odotettavaa ei enää ole, paitsi eläkkeelle pääseminen. (Talve 2004, 389.)

Eläkkeelle siirtymisen hän koki hankalista velvollisuuksista ja väsyttävästä rutiinityöstä vapautumiseksi. (Talve 2004, 392.) Informaatio-lehteen Talve kirjoitti emeritukseksi siirtyessään vuonna 1985:

Toivotan kaikille, jotka ovat ryhtyneet kansatiedettä opiskelemaan, tulevaisuudessakin työhalua ja sitkeyttä. Jos ei nyt aivan ”per aspera ad astra”, mutta päämäärään johtaa tarmokkuus aina.

Jäähyväisluentonsa Ilmar Talve piti aiheesta Eurooppa ja Suomen kansankulttuuri 28.2.1986. Eläkkeelle jäätyään Talve jatkoi järjestelmällisesti työn tekoa: aamupäivisin hän kirjoitti kotonaan romaania, ja iltapäivisin hän meni työhuoneelleen laitokselle työskentelemään Suomenlahden saaria koskevan aineiston kanssa. Jokapäiväinen laitoksella käyminen oli Talvelle pitkään tärkeää sosiaalisten kontaktien vuoksi: ”Koko päivät yksin kotona olisivat tuntuneet liian pitkiltä.” (Talve 2004, 415.)