”Ainahan tiedettiin, milloin hän on töissä, koska piippu.” – Töissä kansatieteen käytävällä

Maija Mäki

”Ainahan tiedettiin, milloin hän on töissä, koska piippu.”
– Töissä kansatieteen käytävällä

 

Yliopiston työtehtävät olivat moninaisia; niin tutkimusta, opetusta kuin hallintoakin. Vähitellen erityisesti hallinto ja opetustyöt alkoivat kuormittaa Talven arkea. Hallintotöihin hän pääsi käsiksi jo lukuvuonna 1960–1961, kun Ilmar Talve toimi vielä vt. professorina. Tällöin hänen tehtäväkseen tuli osallistua tiedekunnan kokouksiin. Samalla hän tutustui kollegoihinsa humanistisessa tiedekunnassa. Kokoukset pidettiin keskiviikkoiltapäivisin ja ne kestivät Talven kuvauksen mukaan yleensä varsin pitkään. Tiedekunta istui niin sanotussa U-pöydässä professoreiden nimittämisjärjestyksessä. Dekaani toimi kokousten puheenjohtajana. Talven vieressä istui klassillisen filologian vs. professori Paavo Numminen. Aluksi uusi jäsen ei voinut käyttää juurikaan puheenvuoroja, ainoastaan silloin, mikäli asia koski suoraan hänen oppiainettaan. Kokouksissa äänestettiin harvoin ja yleensä aina avoimesti, eli kättä nostamalla. Talve kuvailee, että keskustelua syntyi yleensä eniten uusista viroista sekä budjettiin liittyvistä kysymyksistä. Koska kokoukset kestivät pitkään, ei harvinaista ollut sekään, että osallistujia saattoi alkaa väsyttää. Talve muistelee, että esimerkiksi romaanisen filologian professori Tauno Nurmela oli niitä ihmisiä, ”jotka pystyvät torkkumaan, mutta samaan aikaan silti seuraamaan asiaa.” (Talve 2014, 322–324).

Turun Yliopiston humanistisen tiedekunnan kokous 17. joulukuuta 1969. Ilmar Talve kuudes vasemmalta. Kuva: Keskusarkisto, Turun yliopisto. mk20040331001.
 

Toisen assistentin toimi saatiin vuonna 1965 ja amanuenssin toimi vuonna 1970. Amanuenssin tehtäviin kuului erityisesti laitoksen kokoelmien hoito. Koko 1970-luvun ajan kansatieteessä olisi tarvittu toinen opettajan virka, ja sitä ehdotettiinkin vuosittain, mutta tuloksetta. Kansatieteen lehtorin virka saatiin viimein vuonna 1984 ja tätä virkaa alkoi hoitaa Markku Aukia. (Talve 1984, 8.) Talve valittiin vuonna 1965 varadekaaniksi, joten hänen työhönsä sisältyi tästä lähtien muun muassa dekaanin vastaantot ja publiikit. Hän harmittelikin toistuvasti, miten vähän aikaa varsinaiseen tutkimustyöhön jäi (esim. Talve 2004, 345). Dekaaniksi Talve valittiin vuosiksi 1972–1975, mikä merkitsi runsaasti hallinnollista lisätyötä kuten tiedekunnan kokousten valmistelua ja johtamista sekä tiedekunnan edustamista muissa kokouksissa. Talve pyrki lyhentämään raskaaksi venyviä tiedekunnan kokouksia hyvällä valmistautumisella. Kokouksen valmisteluun kului aina edellinen päivä ja hän oli myös yhteyksissä etukäteen niihin professoreihin, joita asiat koskivat. Näin kokoukset saatiin läpivietyä jouhevasti ja vältyttiin aikaavieviltä väittelyiltä: Parhaassa tapauksessa saatoin käännellä vasemmalla kädellä esityslistan sivuja ja pitää puheenjohtajan nuijaa koko ajan oikeassa.” (Talve 2004, 368–369.) Jatkuva oman tutkimusajan puute johti kuitenkin siihen, että Talve haki ja sai vuoden pituisen professoreille suunnatun vuoden pituisen stipendin, joten hän saattoi paneutua tutkimukseen vuodeksi 1973. (Talve 2004, 370.)

Yliopiston valtiollistamista seurasi hallinnonuudistus vuonna 1975. Tällöin kansatiede, folkloristiikka, uskontotiede ja arkeologia yhdistettiin Kulttuurien tutkimuksen laitokseksi, jonka johdossa oli laitosneuvosto. Laitoksen johtajaksi valittiin Ilmar Talve samana vuonna. (Talve 1984, 10.) Talven mukaan hallinnolliset työt lisääntyivät huomattavasti, sillä yhden kollegion tilalle oli nyt tullut kaksi, laitosneuvosto ja tiedekunta, ja lisäksi tulivat vielä työryhmien kokoukset, tiedekuntaneuvoston sekä yliopiston hallituksen tekemien ehdotusten ja aloitteiden käsittely ja kirjallinen arviointi. (Talve 2004, 375.) Talve jäi kaipaamaan aikaisempaa tiedekunnan kollegiota ja sen hyvää ilmapiiriä.

Konsistorin istunnossa vuonna 1973 (vasemmalta) professorit Inkeri Vikainen, Kaarlo Neuvonen, Ilmar Talve, Paavo Kallio, Liisi Oterma ja Erkki Asp. Kuva: Keskusarkisto, Turun yliopisto. mk20040527002.

Uuden kulttuurien tutkimuksen laitoksen kokoonpano vaihteli jatkuvasti ja Talve olisi välttämättä tarvinnut sihteerin. Talve muistelee työn täyteisiä aikoja:

Kun yliopistoon perustettiin uusia virkoja, niitä ei yleensä riittänyt laitoksille vaan jostakin ihmeellisestä syystä vain yliopiston keskushallintoon, missä sihteereistä ei ennestäänkään ollut pulaa. Meidänkään laitoksellamme ei ollut sihteeriä, ja niinpä kansatieteen amanuenssi, jonka tehtävänä oli ollut huolehtia oppiaineen kokoelmista, siirrettiin pois oppiaineesta ja nimitettiin laitoksen sihteeriksi. (Talve 2004, 383.)

Yliopistohallinnossa, kuten laitosneuvostossa, toimi pitkään kova kolmikko, Ilmar Talven lisäksi folkloristi ja uskontotieteen professori Lauri Honko sekä arkeologian professori Unto Salo. Muistellaan, että Talve ja Salo olivat olleet keskenään hyviä ystäviä, mutta Talven ja Hongon välillä oli ajoittain kitkaa. Unto Saloon Talve oli tutustunut jo Ruotsin aikoina.  Helena Honka-Hallila työskenteli kansatieteen lisäksi myös arkeologian oppiaineessa ja muisteli, miten Salo oli ollut tyytyväinen saatuaan Talvelta positiivista palautetta kirjoittamastaan teoksesta. Talve kun tunnettiin hyvinkin kriittisenä lukijana.

Ilmar Talvea pidetiin hyvänä opettajana ja erinomaisena tutkijana, mutta johtajan taidoistaan hän sai haastatteluissa kriittisiäkin huomioita. Koska Talve teki itse paljon töitä, hän osoitti myös alaisilleen mittavan määrän työtehtäviä. Arvellaan, että tämän takia hänen oppilaansa eivät juuri onnistuneet saamaan väitöskirjatöitänsä valmiiksi. Muistellaan Talven myös sanoneen, ettei väitöskirjaa kannata tehdä, jos ei sitten pyri professoriksi. Tuolloin kansatieteen amanuenssina toiminut Pekka Leimu muisteli yrittäneensä toistuvasti asettaa tehtäviä tärkeysjärjestykseen: ”Ja viimisenä listalla oli aina piirroskokoelman järjestäminen, siihen mä en päässy koskaan. Eikä kukaan muukaan.” Väitöskirjatyötään ja laitoksen työkulttuuria Pekka Leimu muistelee seuraavasti:

Eikä siit väitöskirjasta mitään olis tullu, jos mä en ois saanu neljää vuotta Suomen Akatemian tutkimusassistenttina [Helsingissä]. [–] Niitä laitoksen töitä oli niin paljon, ettei siinä omaa tutkimusta ehtiny kukaan tekemään. Sit me tultiin, lauantaisin tultiin laitokselle tekemään niitä omia hommia ja Ilmar Talve tuli myös. [–] Kyllä me hänestä kovasti tykättiin, vaikkei meidän opiskelusta mitään tullu.

Assistenteille tuli myös muita kuin tieteeseen liittyviä tehtäviä. Muistellaan, että assistenttina toimineen Eero Sappisen tehtäviin kuului muun muassa Talven auton renkaiden vaihtaminen syksyisin ja keväisin.

Myös kansatieteen opiskelijat saattoivat työskennellä laitoksella ”vapaaehtoisina assistentteina”. Risto Laine muistelee:

Loppujen lopuks mä totesin, et mä olin yhtäkkiä siel opiskellessani vapaaehtoinen assistentti, joka ei kyl mun opintojani edistänyt, mut kyl mää siel nyt yhtä ja toista värkkäsin siel laitoksella sit.

Nuorta opiskelijaa kiehtoi erityisesti kansatieteen kirjasto, josta löytyi keskeinen kansatieteellinen kirjallisuus. Laine teki Talvelle tuntitöitä piirtäen useisiin tutkimuksiin esimerkiksi levinneisyyskarttoja: ”Määhän oli pitkän aikaa sillä tavalla, että mä tein hänelle tuntityötä, kaikennäköstä piiristin ja kaiken lisäks en ollu hyvä piirtämään.” Vielä vuosikymmeniä myöhemmin Laine muistelee työskentelyään Talvelle vuosina, joita ei vaihtaisi missään tapauksessa pois.

Ilmar Talven persoonaa leimasi äärimmäinen järjestelmällisyys ja ahkeruus. Hän oli erittäin hyvämuistinen ja laaja-alaisesti lukenut. Talven keräämän laajan bibliografia-kortiston muistaa moni. Esimerkiksi Lassi Saressalo muistaa hyödyntäneensä Talven kortistoa tehdessään En kvensk bibliografi -julkaisua Venke Olsenin kanssa. Talvelle itselleen lainaan annetut kirjat taas saattoivat helposti unohtua hyllyyn. Koska yleensä töitä tehtiin viikonloppuisinkin, jatkoivat lauantaitöiden jälkeen laitoksen miehet välillä iltaa saunomalla Talven luona. Makkaraa paistettiin kiukaan päällä ja loppuilta katseltiin televisiota, juotiin olutta ja keskusteltiin. Samanaikaisesti Talve selaili ulkomaista kirjallisuutta ja teki muistiinpanoja – käyttäen siis kaiken aikansa tutkimuksen edistämiseksi. Tällaista samanlaista omistautumista ja ahkeruutta Talve odotti myös alaisiltaan. Kesälomat Talve käytti tutkimukseen, eikä katsonut hyvällä lomalla ”olemista” muidenkaan kohdalla. ”Enempikin sen mielestä olis pitänyt koko ajan paneutua tutkimukseen,” muistelee Helena Honka-Hallila sijaisena tehtyjä huomioita laitoksen työkulttuurista. Itse Talve saaatttoi vuokrata kesäisin joksikin aikaa mökin Ahvenanmaalta, mutta sielläkin mukana oli aina kirjoitustöitä – jos ei suoraan tutkimusta, niin ainakin kaunokirjallista tehtävää.

Tammikuussa 1969 kansatiede muutti uuteen Fennicum-rakennukseen, osoitteeseen Henrikinkatu 3.  Kansatieteen tilat sijoittuivat rakennuksen kolmannen kerroksen vasempaan siipeen ja käytävälle muodostui ihan omanlaisensa työskentelykulttuuri. (Talve 1984, 6, 9.) Ilmar Talve saattoi itse pitää työhuoneen saoven kiinni, mutta muiden työntekijöiden ovet piti olla raollaan. Käytävälle syntyi siten keskusteluja ja Fennicumin alakertaan mentiin säännöllisesti päivittäin kahville. ”Suomen kielen ihmiset ne meni siinä omiin pöytiinsä ja me kansatieteen ihmiset istuttiin sitten siin omas tietys pöydässä ja siin sitte juteltiin.” muistelee Helena Honka-Hallila. Talve ei hyväksynyt sitä, että kansatieteen omalle käytävälle olisi hankittu kahvinkeitintä.

Turun Yliopiston Fennicum helmikuussa 1969, pian sen jälkeen, kun kansatieteen oppiaine oli muuttanut rakennukseen.  Kuvaaja: Pekka Kujanpää. Kuva: Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkisto, Turun yliopisto. TYKL/vk/5162.

Piippu kuului olennaisena osana Talven habitukseen. ”Clani haisi käytävällä, hän poltti piippua viimiseen asti, vaikka se ois ollu kuin kiellettyä – ei se häntä koskenut ne kiellot.” Helena Honka-Hallila muistelee, että piipun täyttö oli ihan oma näytelmänsä. Laitoksen nuoremmat miehet pyrkivät myös omaksumaan piipun polton, osa polttikin säännöllisemmin, osa ainoastaan kokeili tapaa. Talve kuitenkin pyrki itse vähentämään tupakan polttoaan vaimonsa kuoleman jälkeen tunnistaessaan siihen liittyvät terveysriskit. Hän luopuikin savukkeista kokonaan, mutta piipun poltto jäi. (Talve 2004, 361.)

Talven huumorintaju ja ironiantaju avautui vähitellen, kun hänet oppi tuntemaan. Risto Laine muistelee Talven olemusta näin:

Kaikilla oli semmonen käsitys, että hän on mahdottoman jörö. Totuus oli tietenkin, et hän oli jörö, mutta hän oli kuitenkin pohjimmiltaan tavattoman humoristinen.

Lassi Saressalo taas muisteli laitosneuvoston sihteerin työtään ja sitä, miten Talve korjasi hänen kirjoittamansa pöytäkirjaa:

Kun mä ensimmäisen pöytäkirjan kirjotin, että puheenjohtaja päätti kokouksen kello se ja se, sano [Talve], ei näin et ihminen päättää päivänsä, mutta puheenjohtaja julistaa kokouksen päättyneeksi.

Saressalo muistaa myös venyttäneensä ajoittain kahvitunteja Markku Aukian kanssa:

Aina lähdettiin porukalla kahvihuoneeseen. Talve ensimmäisenä ja sitten muut perässä suunnilleen virkajärjestyksessä. Aukian Markku oli silloin jo pelissä mukana ja me Markun kanssa keksittiin, että vähän vedätetään nyt Ilmar Talvea ja ruvettiin sit puhumaan, et ei varmaan ollu semmosta suurta puuroperjantaita silloin niinkuin sä oot kirjottanu siin Juhansoni reisid -kirjassa ja niin edespäin, no sehän innostu sit muistelemaan et semmonen varttitunnin kahvipaussi, no se oli usein nelkytviis minuuttiakin.

Kansatieteen käytävän arkisen elon lisäksi kansainväliset kontaktit olivat Ilmar Talvelle tärkeitä ja niitä olikin karttunut runsaasti professuuria edeltäneinä vuosina. Talve piti aktiivisesti yllä yhteyksiä Skandinaviaan tavaten säännöllisesti pohjoismaisia kansatieteen professori-kollegoitaan. Myös pohjoismaiset etnologikongressit olivat aikanaan tärkeitä verkostoitumisen paikkoja. Vuoden 1975 pohjoismainen kongressi Norjan Nordfjordissa oli viimeinen, johon Talve osallistui. Tämän jälkeen kongressin aiheet eivät enää häntä kiinnostaneet ja osallistujien joukosta alkoi kadota Talven tuntemia vanhempia tutkijoita. (Talve 2004, 384.)

Kahvitauolla 23.08.1975 Norjassa matkalla Hamarista Lillehammeriin. Kuvaaja: Pekka Leimu. Kuva: Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkisto, Turun yliopisto. TYKL/vk/20001.

Vierailuluentoja saatiin pääasiassa Pohjoismaista, mutta joskus myös Virosta ja Saksasta. Turussa käytettiin myös paljon ruotsinkielistä kurssikirjallisuutta. Suhdetta ja työnjakoa Suomen muihin kansatieteen oppiaineisiin kuvailee Helena Honka-Hallila niin, että Helsingissä keskityttiin esinetutkimukseen, turkulaisittain ilmaistuna ”virsutieteeseen”, kun taas Turussa tutkimuskohteena oli laajasti käsitettynä ihmisten elämä. Honka-Hallila muistelee: 

Sehän oli tavallaan jatkoa sille, mitä Esko Aaltonen oli siinä Entisajan Forssa ja sen väki -kirjassa koonnu  ja varmaan siinä kun osittain heidän yhteydenpidon tuloksena tullut tää, et on lähetty keräämään tätä ihmisten elämänpiiristä toisenlaista tietoo.

Turussa oltiin ylpeitä siitä uudisraivaajan hengestä, jolla Talve oli käynnistänyt työväen, ammattiryhmien ja kaupunkikansatieteellisen tutkimuksen. Kenttätöiden avulla oli vähitellen koottu laaja aineisto, josta tuotettiin erityisesti pro gradu -tasoisia tutkimuksia.

Ilmar Talve oli moniulotteinen persoona, jota nuoruuden raskaat kokemukset olivat muovanneet. Hänen tuotantoonsa kuului myös kaunokirjallista tuotantoa tieteellisen tutkimuksen lisäksi. Arkeologian professori Unto Salo kuvaili tätä kahtaalle suuntautuvaa mielenkiintoa seuraavasti:

Ilmar Talvella oli epäilemättä kirjallisen muodonannon kyky ja kirjailijan mielikuvitus, ja voisi ajatella, että hänestä olisi myös voinut tulla kirjailija. Mutta ei kuitenkaan tullut, sillä Ilmar Talve ei ollut kiinnostunut ihmisistä, arvioi rouva Talve aikoinaan. On suuri ero, jos on kiinnostunut ihmisistä tai jos on kiinnostunut ihmisestä. Tätä jälkimmäistä Ilmar Talve on. Siksi hän ei ole kirjailija, vaan humanisti. Siksi hän ei ole taiteilija, vaan tutkija. (Informaatio 1986.)