Ilmar Talve tulee Turun yliopiston palvelukseen

Maija Mäki

Ilmar Talve tulee Turun yliopiston palvelukseen

 

Muistan hyvin ensimmäisen kerran, kun menin työhuoneeseeni. Vuorela oli tyhjentänyt sen täydellisesti, pöydällä ei ollut ainuttakaan paperia eikä kynää eikä hyllyissä ainuttakaan kirjaa. Sivupöydällä oli pieni matkakirjoituskone ja sen päällä samaa konetta koskeva maksamaton lasku. [–] Lähdin alas Yliopistonmäkeä ja menin kirjakauppaan ostamaan paperia ja muuta tarpeellista. Tiedossani oli, että laitoksella oli vuonna 1959 käytettävänä tällaisiin hankintoihin 2000 markkaa. (Talve 2004, 301.)

Näin Ilmar Talve kuvaa ensimmäistä työpäiväänsä assistenttina, kansatieteen ensimmäisenä työntekijänä Turun yliopistossa.

Kansatieteen oppiaine oli perustettu Humanistiseen tiedekuntaan jo vuonna 1953, jolloin Niilo Valonen nimitettiin kansatieteen dosentiksi. Kun Valonen siirtyi Turun historiallisesta museosta Helsingin Kansallismuseoon, nimitettiin suomalaisen ja vertailevan kansatieteen dosentiksi Toivo Vuorela. Vuorelan aikana kansatieteen opetus laajeni approbatur-tasosta cum laude-tasolle. Kansatieteen laitos perustettiin vuonna 1958, jolloin laitoksen esimieheksi nimitettiin sosiologian professori Esko Aaltonen. Näin kansatieteen laitokselle perustettiin assistentin toimi, jota hoitamaan astui Ilmar Talve ensimmäinen syyskuuta 1959 alkaen. Kansatieteen laitoksella oli aluksi käytössä yksi työhuone, yksi seminaarihuone ja yksi kirjastohuone, jotka sijaitsivat yliopiston päärakennuksen toisessa kerroksella. Naapureina olivat sosiologian laitos ja suomen kielen laitos. (Talve 1984, 6.)

Aika ennen professuuria näyttäytyy Ilmar Talven omaelämänkerrassa kiivaana ja raskaanakin työskentelyperiodina. Talve työskenteli päämäärätietoisesti väitöskirjansa loppuunsaattamiseksi assistentin töiden ohella. Assistentin työaika oli tuolloin neljä tuntia päivässä. ”Olin yliopistolla tietenkin koko päivän, aamusta noin kello viiteen.” toteaa Talve muistelmissaan. (Talve 2004, 303.) Hän muistelee puolisonsa tukea työhön:

Tein paljon työtä ja istuin laitoksella myös lauantait ja usein osan sunnuntaistakin. Liisa suhtautui ponnisteluihini ymmärtäväisesti ja hänen lojaalisuutensa oli minulle suuri tuki, sillä perheelle jäi nyt todella vähän aikaa.(Talve 2004, 303).

Erityisen raskaaksi työskentelyajaksi Ilmar Talve muistaa kevätlukukauden 1960. Tuolloin hän teki laitostöiden ja viron kielen jatkokurssin lisäksi Viron kirjallisuushistorian luentoja, jotka piti valmistella suomeksi. Talve oli myös kansatieteen tentaattori ja lisäksi hän veti kansatieteen  seminaaria, johon ilmoittautui niin paljon opiskelijoita, että ryhmiä piti perustaa kaksi. Useimmiten hän valmisteli luennot öisin keittiössä, kun muu perhe nukkui.

Olin jatkuvasti väsynyt, ja kello 17–18 aikoihin kotiin päästyäni ja syötyäni heittäydyin pitkäkseni sohvalle ja nukahdin jo ennen kuin olin ehtinyt nostaa jalkojani vaakatason. Parin tunnen unen jälkeen illalla alkoi uusi työrupeama, joka yleensä kesti kahteen tai kolmeen. (Talve 2004, 306.)

Väitöskirjan viimeistely painoa varten otti siis hyvin tiukoille. Väitöskirja valmistui kuitenkin ajoissa. Talve väitteli tohtoriksi Tukholman yliopistossa toukokuussa 1960 ja kesäkuussa hänet jo nimitettiin Turussa suomalaisen ja vertailevan kansatieteen dosentiksi. (Talve 1984, 5–6.) On pohdittu, että virolaissyntyinen Talve ei ilmeisesti viihtynyt kovin hyvin Ruotsissa, vaan pyrki asettumaan Suomeen, jossa ei kokenut olevansa kuin ulkomailla. Talve koki olonsa kotoisaksi Turussa, jossa vanha keskusta muistutti häntä Tarton opiskeluvuosista. Hän nautti kävelystä kaupungilla ja Tukholmaan verrattuna rauhallisemmasta elämisen rytmistä (Talve 2004, 300). Kansatieteen emeritusprofessori Pekka Leimu huomauttaa myös, että ennen vuotta 1974 Turun yliopisto oli yksityinen yliopisto. Valtion yliopistosta Helsingistä Talve ei kaikella todennäköisyydellä olisi voinut saada virkaa, sillä sinne palkattiin tuohon aikaan muistitiedon mukaan ainoastaan taustaltaan neuvostovirolaisia.

Talve alkoi assistenttina järjestelmällisesti kehittää laitoksen toimintaa. Heti ensimmäisenä toimintavuonna tehtiin kansatieteellisiä kyselyjä, joiden vastauksista alettiin koota vastaajaverkoston arkistoa. Perustettiin myös laitoksen ensimmäinen julkaisusarja  Scripta ethnologica ja luotiin sen avulla vaihtosuhteita koti- ja ulkomaisiin laitoksiin ja museoihin. Lisäksi perustettiin laitoksen käsikirjoitusarkisto, johon tallennettiin valmistuneet keruu- ja proseminaarityöt. (Talve 1984, 6–7.)

Suomalaisen ja vertailevan kansatieteen professorin virka julistettiin haettavaksi huhtikuussa 1960. Sitä haki neljä henkilöä, Ilmar Talven lisäksi Lauri Honko, Asko Vilkuna ja Iivar Kemppinen. Asiantuntijoina viran täytössä toimivat professorit Reidar Th. Christiansen Olsosta, Gustav Ränk Tukholmasta ja Helmer Tegengren Turusta. Kaikki asiantuntijat asettivat Talven ehdokkaista ensimmäiselle sijalle. Vilkuna kuitenkin valitti päätöksestä, mutta Talven perusteellisen vastauksen ja valituksen käsittelyn jälkeen se todettiin aiheettomaksi. Yliopiston kansleri nimitti siis kahdeksas marraskuuta 1962 Ilmar Talven suomalaisen ja vertailevan kansatieteen varsinaisen professorin virkaan. Talve piti virkaanastujaisesitelmän aiheesta Suomalainen kansatiede tänään ja huomenna. (Talve 1984, 8; Kutsu Talven virkaanastujaisesitelmään 1963). Virkaanastujaistilaisuus oli juhlallinen ja sujui hyvin. Talven mieltä jäi silti kaihertamaan se, että hänen äitinsä oli vuonna 1938 matkustanut Tarttoon katsomaan, kun hänet kirjattiin opiskelijaksi yliopistoon. Professorin virkaanastujaistilaisuuteen äiti ei kuitenkaan päässyt, sillä hän ei saanut matkustuslupaa Suomeen. Lisäksi Talven hyvä ystävä ja kollega jo Tarton vuosilta, Erik Laid, oli kuollut odottamattomasti auto-onnettomuudessa edellisenä vuonna, joten vaikka professuurin saanti olikin pitkän prosessin iloittu lopputulos, siihen sisältyi myös surua ja haikeutta. Myös Liisa-vaimon sairastuminen samana vuonna lisäsi henkistä taakkaa (Talve 2004, 328, 333, 334.)

Kansatieteen laitoksen historiikissa Talve korostaa, että nimitys suomalainen ja vertaileva kansatiede ilmoitti selvästi, ettei kyseessä ollut ”yleisemmin vain ”etnologia”” tai ”vielä vähemmän ”antropologia””. Talve rinnasti suomalaisen kansatieteen Euroopassa tehtyyn tutkimukseen, jonka päämääränä oli oman maan ja kansan kansankulttuurin menneisyyden ja nykyisyyden selvittäminen. Tieteellisesti kiinnostavaksi Talve koki tämän tutkimustehtävän vain konkreettisen aineiston kautta. (Talve 1984, 59.) Kansan, ja kansankulttuurin uudelleen määrittelyn tarve oli elänyt Talven mielessä jo pidempään. Teollistuminen ja työläis- ja kaupunkilaisväestön kasvu oli Ilmar Talven näkökulman mukaan kansankulttuurin uusiutumista ja muuttumista, sopeutumista uudenlaiseen yhteiskuntaan. (Talve 2004, 332.)

 

Ilmar Talven vuonna 1986 maalattu muotokuva, joka nykyään katsoo opiskelijoita Sirkkalan kampuksen Virkkunen-seminaarisalissa. Kuva otettu toukuussa 2019. Kuva: Hanna-Kaisa Lassila.

Lassi Saressalon mielikuva on, että Talve kannatti vahvasti yliopiston autonomiaa ja sitä, että yliopiston pitäisi tutkimuksen kautta antaa tietoa ja näin vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen. Talve ei ollut teoreetikko, mutta hän piti syvästi arvossa perustutkimusta. Aika, alue ja sosiaaliset suhteet olivat tutkimuksen teon tukiranka; tutkittava ilmiö tuli pystyä sitomaan kontekstiinsa. Talven näkökulma oli pitkälti historialliskansatieteellinen. Vaikutteita hän oli saanu ruotsalaisesta kansatieteestä, erityisesti kansatieteilijä Sigurd Erixonilta. Arkeologian professori Unto Salo kuvaa hienosti Ilmar Talven tutkimuksellisia intressejä Talven muotokuvan paljastuspuheessa Informaatio-lehdessä vuonna 1986:

Talven vastaukset ovat olleet sisällöltään historiallisia: hänen ongelmanaan on ollut enemmän kulttuurin muutos kuin kulttuurin rakenne. Tällaisessa peruskatsomuksessa elää tietysti osaltaan nuoruuden henkinen perintö, Tarton yliopistovuodet ennen toista maailmansotaa. Hänen kulttuurihistoriallista katsomustaan on lisäksi varmastikin voimistanut Ruotsissa saatu syvempi kansatieteellinen koulutus. Kun lisäksi muistamme ne henkilökohtaiset kokemukset, joita Ilmar Talve sa ollessaan Onnettaren potkupallona, sidossilmäisen Tykhen noppanappulana, kun siis muistamme hänen osakseen tulleen taphatumisen voimakkaan irrationaalisuuden, ymmärrämme, ettei häntä ole hiukutellut humanistisessakin tieteessä yleistynyt pyrkimys löytää kulttuurin muutoksista yleisiä lainalaisuuksia; tällainen pyrkimys vastaa paremmin sen tutkijapolven elämänsisällystä, joka on saanut kasvaa säädellyssä ja suhteellisen rationaalisessa yhteiskunnassa. Imar Talven elämänkokemuksesta arvioiden tällainen näkökulma on, niin asian tulkitsen, järjen ja teorian hybristä, eikä hän ole tätä mielipidettään pyrkinyt erityisesti salaamaan.