Talven kaupungit – matkalla urbaaniin etnologiaan

Timo J. Virtanen

Talven kaupungit – matkalla urbaaniin etnologiaan

 

Tämän artikkelin tarkoituksena on lähestyä lyhyesti Ilmar Talven suhdetta kotikaupunkeihinsa ennen hänen varsinaista Suomeen sijoittumistaan. Varsinainen matka alkoi Inkerinmaan Mgasta, jatkui perheen mukana Viron Tapalle, edelleen opiskeluajan ja sodanTarttoon sekä maasta poistumisen myötä vihdoin Saksan leiriaikojen jälkeen Tanskaan ja Ruotsin Tukholmaan. Suomalaisista kaupungeistakin oli jo alustavia kokemuksia sota-ajan kynnykseltä. Teksti perustuu lähinnä Talven kirjaamiin muistikuviin, mutta myös muihin lähteisiin sekä tämän kirjoittajan kaupunkitutkimukselliseen näkökulmaan.

Talve tunnetaan kansatieteilijän roolinsa lisäksi kaunokirjailijana ja onkin kiinnostavaa miten varhaisten julkaisujen tekstit indikoivat myöhempää kaupunkikansatieteellisen kysymyksen muotoutumista. Oheisen tiivistyksen rinnalle voidaan myöhemmin asettaa muitakin kaupunkikysymyksiä. Millaisia muita tärkeitä paikkoja löytyy kotikaupunkien rinnalle? Millaisen roolin saavat Viipuri, Flensburg, Maarianhamina tai Pariisi? Minne Tuglasin jalanjäljet johtavat ja onko perheen ”rautatiesidonnaisuudella” myöhempää tutkimuksellista merkitystä? Lopuksi on syytä asettaa myös kysymys Talven ja nykyisen etnologisen kaupunkitutkimuksen suhteesta. Lisäksi olen pyrkinyt kuvittamaan kaupunkeja eri lähteistä hankkimillani valokuvilla.

Kaupunkikuvaa Ilmar Talven lapsuusvuosien Tapalta: suojeluskunnan paraati Pikk-kadulla 12.5.1931. Kuva: Tapan museo.

Johdanto

Kävellessäni vuoden 2019 tammikuun matalassa aamuauringossa Tapan luterilaisen kirkon ohi ajattelen Ilmar Talven perhettä ja erityisesti hänen isäänsä. Johannes Talve (1884-1958) osallistui aktiivisesti kyseisen kirkon ja Jaakobin seurakunnan toimintaan jo noin sata vuotta sitten. Kirkon rakennusaikana ja sen valmistuessa 1930-luvun alussa hän oli jopa kirkkoneuvoston puheenjohtaja. Nämä miljööt, yhteydet ja taustat liittyvät keskeisesti Ilmar Talven lapsuuteen, kasvatukseen ja epäilemättä myös hänen myöhempään maailmankuvaansa ilman erityistä uskonnollisuuttakin. (Allandi 2008; Allandi 2005, 120-125; Talve 2004).

 

Ilmar Talven perheelle tärkeä Jakobin kirkko Tapalla. Ensimmäisessä kuvassa kirkko pian valmistumisensa jälkeen vuonna 1936 ja toisessa vuonna 2019 kuvattuna. Vasemmanpuoleinen kuva: Tapan museo. Oikeanpuoleinen kuva: Timo J. Virtanen. 

Tapan kaupunki hengittää kyseisenä talvipäivänä rauhallisesti ja kanssakävelijöitä kirkkopuistossa on vain yksi. Uusi kuutiomainen kulttuuritalo on nousemassa kirkon naapuriin. Varsin lähellä kulkee myös Amblan maantie, jonka varrella sijaitsee edelleen Talven isän rakentama ja perheen aikanaan asuma talo puutarhoineen. Kunnostetun päärakennuksen seinät on levytetty hiljattain, mutta hahmo on puuttuvaa fasadin parveketta lukuun ottamatta edelleen sama kuin 1930-luvun valokuvissakin. Täällä ei ole pitkä matka mistään mihinkään. Muutaman korttelin päässä on kirjastorakennus.

 

Tapan uusi, rakenteilla oleva kulttuuritalo vuonna 2019. Kuva: Timo J. Virtanen. 

Yhteistyö Tapan kirjaston (Tapa Valla Raamatukogu) kanssa on lähentänyt minua Talven lapsuuteen, varhaisiin teksteihin ja samalla kyseisen kotiseudun paikkoihin. Vaikka kaupungin rakennukset ovat paljolti sodan jälkeiseltä kaudelta, ovat keskustan kadut omilla paikoillaan, muutamat keskeiset itsenäisyydenaikaiset rakennukset tallella ja kaupungin henki luettavissa ja ainakin osin tavoitettavissa. Museon valokuvakokoelmat, valokuvakirjat (Tapa Vald 2012) ja kiertoajelut Talven muistelmien paikoille vievät vuosikymmeniä taaksepäin, ohi Neuvostokauden. Rakennettu ympäristö yhdistyy muistitietoon ja sitoo minutkin, ulkopuolisen vierailijan, kohdehenkilömme kotikaupunkiin.  Talven lapsuuden reviirit muuttuvat eläväksi, historialliseksi maisemaksi, mutta myös nykypäivän kulttuurisiksi toimijoiksi. Talven Tapa tiivistyy kirjaston uuteen muistopenkkiin, näyttelyihin ja seminaareihin. (Virtanen 2018; Virtanen 2019.)

 

Kuva Ilmar Talven muistopenkin avajaisista Tapan kirjastolla vuonna 2018. Avajaistulaisuudessa Ilmar Talven sukulainen. Kuva: Timo J. Virtanen.

Tämän tekstin eräs tavoite on nähdä kohdehenkilön varhaiset kaupunkisuhteet myöhemmän kansatieteellisen kaupunkikysymyksen syntymisen osana. Valittu kaupunkinäkökulma on kansatieteellisesti kapea, mutta koska Talve yleisesti esitellään suomalaisen kaupunkikansatieteen isänä, sillä on oma tieteenhistoriallinenkin mielenkiintonsa. Tässä yhteydessä en puutu laajemmin hänen ”kaupunkiprojekteihinsa” Suomessa, vaan enemmänkin tuon kaupunkiheräämisen taustoihin. Ellei muuta lähdettä ole ilmoitettu, pohjautuu teksti Talven muistelmiin. Lainaukset on viitoitettu tarkemmin.

Kaupunkiin

Kaupunki on käsite, jonka määrittely on huomattavasti vaikeampaa kuin sen käyttö arkipuheessa. Kaupunki on myös eri tavoin läsnä monien tieteenalojen tutkimuskysymyksissä. Se on samanaikaisesti ilmiö, tila, sijainti ja toimija. Kaupunki voidaan ymmärtää esimerkiksi koneena, tai yhtä lailla rakennettuna, esteettisenä ja arkkitehtuurisena kokonaisuutena. Talven kaupungeissakin kysymys on yhdyskuntarakenteen fyysisestä muutoksesta ajassa, mutta samalla myös yksilön elämänpolusta ja sopeutumisesta. Maaseutu, kylät, kaupunkimaiset taajamat, pienyhteisöt, yhdyskunnat ja metropolit liittyvät eriaikaisista kaupungeista käytyyn keskusteluun. Erityyppiset ja -kokoiset kaupungit ovat jättäneet historiallisia jälkiä olemassaolostaan ja kerroksellisuudestaan. Asemakaava, linnat, kirkot, metro ja muurit tuottavat fyysisen rakenteen, ihmisten arkielämä sosiaalisen kerroksellisuuden. Julkinen mielikuva saa rinnalleen myös yksilöllisiä tulkintoja ja merkityksiä. (Virtanen P. 1999, 5-6.)  Kaupunki on kulttuurinen prosessi, mutta prosessin osien, toimijoiden ja sen tuloksien lähestymisessä voidaan painottaa yhtä lailla historiaa, teknologiaa, kauppaa, turvallisuutta kuin vapaa-aikaakin. Tapa ja Tukholma eivät ole samanlaisia, mutta kummallakin on juuri tälle tekstille yhtäläinen merkitys. Käsittelemämme kaupungit ovat tosin muokkautuneet omiksi todellisuuksikseen hyvinkin erilaisten yhteiskunnallisten ja historiallisten prosessien myötä.

Suomalainen kaupunkikansatieteellinen tutkimus sisältää usein paikka- ja muistitietoaineksia. Eräänä esimerkkinä on kokoomateos ” Memories of My Town. The Identities of Town Dwellers and Their Places in Three Finnish Towns” ( Ed. by Åström & al. 2004). Joissakin tapauksissa tätä kaupunkien monimuotoisuutta kannattaa lähestyä yksilön näkökulmasta..  Ilmar Thalfeldt, Ilmar Talve ja Ilmari Talvela (Talve 2004; Virtanen 2019) ovat yksi ja sama henkilö, joka asettuu tässä katsauksessa kaupunkiaan vaihtavaksi, kokevaksi ja kirjoittavaksi kansatieteilijäksi sekä kirjailijaksi.  Oma lukunsa on syntymäpaikan ”vaihtuminen”, sillä esimerkiksi Turun yliopiston virkaanastujaisesitelmän kutsussa vuonna 1963 hänen syntymäpaikakseen on merkitty Tartto. (Kutsu… 1963.) Tämäkin on tavallaan totta akateemisen Talven syntymisen kannalta.

Kyse on lähinnä lapsuuden ja nuoruuden ajan virolaisista kotikaupungeista, mutta myös ensimmäisistä askelista kaupungeissa ulkomailla. Viimemainittu suunta johtaa aluksi mm. Helsinkiin, Viipuriin ja muutamaan muuhunkin suomalaiseen kaupunkiin ennen Ruotsin jatko-opintoihin ja työelämään sijoittumista. Viimemainittujen kautta Talve pystyy ehkä ajoittain näkemään lapsuutensa kaupungitkin uudessa valossa. Kyse on paljolti päähenkilömme Itämeren kierroksen alkupäästä, ja samalla tämän elämänpolun ja elämistilojen välittymisestä kohteen kaunokirjalliseen ja tieteelliseen (kansatieteelliseen) tutkimukseen. Samalla kyse on lähdön, asettumisen ja paluun teemoista. Sama kaupunkikin näyttäytyy kovin erilaisena eri tarkastelijoiden silmin. Vastaavasti sama henkilö kokee usein ajan aiheuttamat muutokset selkeästi.

Kirjoittaessani nyt näitä rivejä olen nähnyt kotikaupunkini 48 vuoden tauon jälkeen uudestaan ja siten tiedän, että kirjoitan kadonneesta ajasta ja kadonneesta kaupungista,   sillä vaikka kaupunki onkin jäljellä se ei enää ole lapsuuteni ja kouluvuosieni kaupunki.  (Talve 2004, 26.)

Näin kirjoittaa Turun yliopiston kansatieteen pitkäaikainen professori Ilmar Talve suomennetussa omaelämäkerrassaan [1].  Kyse on alussa mainitsemastani virolaisesta Tapan kaupungista, jonne Talve saapui syntymäpaikkakunnaltaan Mgasta [2]  todennäköisesti jo vuoden 1920 syksyllä ja uudelleen siis vasta lähes puoli vuosisataa myöhemmin. Talven vanhemmat olivat lähteneet työhön Venäjän Inkerinmaalle ja asuivat Ilmarin syntyessä 17.1.1919 paikkakunnan rautatieasemalla. Tuolta rautatiepaikkakunnalta alkaa tavallaan kansatieteilijän kaupunkien ketju, vaikka Mgan kaupunkimaisuus oli vielä tuolloin kovin vähäistä. Edellä mainittu, 1900-luvun lopulla tapahtunut, paluu Tarttoon ja Tapalle, antaa lisäksi ylimääräisen, alun lainauksen kaltaisen tarkastelukulman oman kaupungin uudelleenlöytämiseen ja aikanäkökulmaan.

Kolmannen kerroksen ja uudemman tulkintaikkunan antaa tämän kirjoittajan johdannossa mainitut vierailut Tapalla. Ensimmäisessä tapauksessa kyseessä oli erityisesti osallistuminen kaupunginkirjaston järjestämään Muistopenkki-tapahtumaan tapahtumaan (Ellen Niit ja Ilmar Talve) [3]. Samalla tarjoutui mahdollisuus lyhyeen kenttätyöjaksoon kaupungissa ja sen ympäristössä. Sain tilaisuuden nähdä sekä Talven kotitalon ja pihapiirin että lähikylät, joista Talven vanhempien suvut olivat kotoisin. Itse Tapan kaupunki avautui useammankin Talven lapsuudenajan paikan kautta. Kiitos kulttuuritoimen  Indrek Jurtshenkon pääsin käymään niin Valge-joen voimalan raunioilla (Talven lapsuuden uimapaikka) kuin Männigumäelläkin (talviurheilu). Kirjaston henkilökunnan (kiitos Kersti Burk, Ere Käärmaa ja Vahur Saaremets) avullapääsin mm. lähikyliin Talven jäljille. (Virtanen 2018).

 

 Vasemmanpuoleinen kuva: Tapan vesivoimala 1930-luvulla. Kuva: Tapan museo. Oikeanpuoleinen kuva: Raunioitunut vesivoimala vuonna 2018. Kuva: Timo J. Virtanen. 

Varsin nopeasti ensimmäisen vierailun jälkeen tein toisen matkani Tapalle. Tapan keskuskirjasto järjesti päivän kestävän seminaarin, johon sain kutsun puhujaksi. Pyydettynä teemana oli erityisesti Turun yliopiston aika Talven elämässä sekä erityisesti oma asemani Talven oppilaana ja työtoverina. Noin puolen tunnin esitelmä käännettiin yleisölle viroksi (Virtanen 2019). Kiinnostava yhteys Talveen ja hänen tuotantoonsa syntyi toisen kutsutun puhujan, Loomingin päätoimittajan, Janika Kronbergin kautta. (vrt. Kronberg 2016).

Tuttu ja tuntematon Talve

Monet opiskelijapolvet ovat oppineet tuntemaan Ilmar Talven asiapitoisista luennoista ja tarkoista faktapitoisista teksteistä. Useimmissa valokuvissa, maalatussa muotokuvassa ja juhlamitalissa on yhteinen piirre, nimittäin piippu. Yrmeänäkin pidetystä tiedemiehestä paljastui tuttujen parissa kuitenkin intellektuelli humoristi ja tarinankertoja. Magrittea vapaasti mukaillen Talven habitusta kuvaavaksi lauseeksi sopisi erityisesti: ”Tämä on piippu”. Laajemmin tunnettuutta lisäsivät erityisesti hänen Suomen kansankulttuuria koskeva yleisesityksensä (Talve 1979) ja jo aikaisemmin aktiivisuutensa mm. turkulaisen postikyselytoiminnan sekä kenttätöiden myötä. Yleisesitys käännettiin myöhemmin englanniksi ja unkariksi.

 

Ilmar Talve kirjoituskoneella piippua poltellen. Kuva on vuodelta 1952. Kuva: Lauri Talven kokoelmat. 

Varhaisimmat painetut tekstit ovat kuitenkin peräisin Tapalta  jo 1930-luvun alkupuolelta. Virossa ilmestyneet kirjoitelmat ovat tuoneet esiin myös joukon salanimiä, kuten V. Odamees, Kratt ja Moskiito.  Ruotsin aikana korostui kansatieteellisen aktiivisuuden lisäksi erityisesti yhteys paikallisiin virolaisiin kirjoittajiin ja julkaisukanaviin. Väiteltyään vuonna 1960 hän siirtyi hoitamaan Turun yliopiston kansatieteen professuuria, johon hän sai nimityksen 1962. (Vaiheista Mäki 2019; Hieta 2019). Kansatieteellinen julkaisutoiminta kiihtyy myöhemmin erityisesti Suomeen sijoittuvan yliopistollisen työn aikana. Vaikka Talven tuotanto on laaja, on hänestä muiden toimesta kirjoitettu suhteellisen vähän.

Laatimani bibliografia (Virtanen 1999) kertoo monipuolisesta kirjallisesta tuotannosta ja esimerkiksi Ülo  Tontsin teos ILMAR TALVE – Elu ja loomingu lugu enemmänkin elämänvaiheista ja kaunokirjallisesta tuotannosta. (Tonts 2009).  Tontsin teoksen yhteyteen on liitetty myös virolaisetnologi Ants Viiresin teksti ILMAR TALVE TEADLASENA (Viires 2009). Hieman samaan tapaan suomenkieliseen ja lyhennettyyn autobiografiaan on liitetty Jouko Grönholmin jälkisanat (Grönholm 2004, 444-449). Voix du Nord artikkelissani olen puolestani lyhyesti avannut Talven vaiheita erityisesti ranskankieliselle lukijakunnalle (Virtanen 2003). Uusinta tuotantoa edustaa Janika Kronbergin teos Hästi valitud söbrad – Artikleid Karl Ristikivest ja tema kirjanduslikust ümbrusest, jossa hän kirjoittaa luvun Talvesta otsikolla Humanist ja eksistentialist, inimine eelköige. Ilmar Talve (Kronberg 2016,139-148).

Talven omat muistelmateokset ja niiden lyhennetty suomennos avaavat useimmille lukijoille kokonaan uuden maailman professorin menneisyydestä. Syntymäkoti ratapihalla Inkerinmaalla, lapsuuden maisemat ja leikit pienessä Tapan kaupungissa Virossa sekä sota-ajan dramaattiset vaiheet Tartossa, eri rintamilla ja leirillä kuuluvat jokseenkin vähän tunnettuun arkeen. Jo Tarton yliopistossa alkanut määrätietoinen hakeutuminen ja kouluttautuminen kohti akateemista kulttuurientutkijan uraa saa jatkoa Tukholmassa ja vihdoin Turun yliopistossa. Viimemainitussa hänet opittiin myös tuntemaan aktiivisena hallintomiehenä niin tiedekuntaneuvostossa kuin varadekaaninakin.

Inkerinmaan Mga

 

Mgan rautatieaseman sairaala, jossa Talven kerrotaan syntyneen. Kuva: Natalia Taksamin kokoelmat.

Talve kommentoi syntymäpaikkakuntaansa Mgata lyhyesti omaelämäkerrassaan, mutta on selvää, että varsinaisia omakohtaisia muistikuvia asemanseutupaikkakunnalta ei ehtinyt muodostua. Asuinpaikkakunnan valinta perustui ilmeisimmin hänen vanhempiensa työnhakuun liittyviin ratkaisuihin ja osaksi ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaan liikekannallepanoon. Isä sai työtä Venäjän metsätyömailta ja perhe siirtyi Virosta aluksi Gatshinaan ja myöhemmin Mgahan (1914-1920). Tämä tärkeä työ vapautti tekijänsä myös asepalveluksesta. Ilmeisesti Ilmarin isä työskenteli myös rautateiden palveluksessa. Asemanseututeema ja rautateiden merkitys näkyykin syntymästä lähtien Talven elämässä ja toiminnassa. Sekä Mga että Tapa olivat valikoituneet perheen asuinpaikkakunniksi kuljetusyhteyksien  perusteella. Myös Ilmar osallistui koulupoikana metsätöihin leimaamalla puita asemapaikkakunnilla. (Talve 2004: 11-12.)  Kiinnostavaa on, että Talve nostaa rautatieläisyyden, sen ammattiryhmät ja asemanseutuyhdyskunnat voimakkaasti esiin myös oman oppiaineen tutkimustoiminnassa myöhemmin Turun aikoina. Itsekin työskentelin Talvelle 1980-luvulla Pohjanmaan liikennepiirissä keräämässä muistitietoa niin lämmittäjiltä, kuljettajilta kuin monilta muiltakin rautateiden ammattiryhmältä. Omaan kotiseutuunsa liittyen hän luonnehtii Tapan kaupunkia: ”Junien tiheä liikenne määräsi osaltaan myös kaupungin ajantajun”.

Hatarat tiedot perheen ja Mgan asemanseudun asuinoloista perustuvat lähinnä perheen äidin kertomuksiin elintarvikepulasta. Yksityiskohtaisempia tietoja Talve löysi vasta isänsä säilyneistä päiväkirjantapaisista merkinnöistä tammikuusta toukokuuhun 1919. Nämä muistiinpanot hän sai haltuuunsa veljeltään vasta omaelämäkertaansa kirjoittaessaan 1990-luvun alussa.

Mga on vaatimattomasta koostaan huolimatta varsin tunnettu paikka Venäjällä, sillä Leningradin piirityksen aikana tämä rataosuus liittyi ainoaan porttimaiseen uloskulkuväylään (gate Mga) [4]. Tämän tekstin syntyvaiheessa lähestyin myös tämän kaupunkimaisen rautatiepaikkakunnan fyysistä kehitystä, vaikka sota-aika olikin hävittänyt paikan rakennuskannan oikeastaan kokonaan.  Valokuvia on sentään säilynyt jonkin verran. Kollegani FT Natalia Taksamin avulla sain yhteyden Mgan kirjastossa toimivaan historioitsijaan ja heidän yhteistyönsä työnsä tuloksena löytyi sekä vanhan asemarakennuksen että aseman sairaalan valokuvat. Talve syntyi kyseisessä sairaalassa perheen asuessa aseman alueella. Natalia Taksamin esitelmä Talven juhlaseminaarissa koskee Mgan kehitystä 1919-2019. (Taksami 2019.)

Kohti Tapan kaupunkia

 

Pikk-katu Tapan kaupungissa vuonna 1921. Kuva: Tapan museo.

Perheen paluumuutto Venäjältä Viroon ei tapahtunut suoraan Tapalle, vaan Talven arvelujen mukaan ensin hänen äitinsä veljen luo Saksin pitäjän Arukülaan ja hieman myöhemmin isän töiden perässä Otepään Pühajärvelle. Siirtyminen Tapalle tapahtui vasta vuonna 1922. Oma talo valmistui viimeistään vuoden 1924 lopulla. Vierailin vuoden 2018 lopulla sekä Arukülassa että Amblan maantien talolla.

Meidän kotimme, minun kotini siinä kaupungissa – puoli kilometriä rautatieasemalta länteen Amblan maantien varrella, numero 21 (nykyisin 17) – oli samanlainen puutalo kuin muutkin naapurustossamme. (Talve 2004, 37.)

 

Talven kotitalo Amblan maantien varrella nykyasussaan sekä vanha piharakennus, molemmat vuonna 2019 kuvattuna. Kuvat: Timo J. Virtanen. 

Talon tontille rakennettiin myös pihatalo sekä ulkovarasto. Varsin isolle tontille mahtui myös runsaasti puutarhaviljelyksiä. Tuon pihapiirin ympärille kasvaa Ilmarin laajeneva lapsuus- ja kokemusmaisema, reviiri, jota hän yksityiskohtaisestikin kuvaa muistelmien tekstissään.  Kirjoittaminen on arkielämän yksityiskohtien kannalta etnografisesti rikasta. Toimijana on paljolti pikkukaupungin koulupoika ja hieman myöhemmin oppikoulua käyvä nuorukainen (1933 syksystä lähtien). Talve oli omien sanojensa mukaan ”pikkukaupunkilainen” ja kaupunki ”pienten ihmisten” kaupunki.

Teollisuuskaupunki Tapa ei ollut, sillä ainoat suuremmat teolliset laitokset olivat rautatievarikko, korjaustyöpajat ja saha. Pieniä työpajoja ja käsityöläisiä toki oli, ja 1920-luvulla löytyi vielä paljon räätäleitä, suutareita, ompelijoita, kutojia, kultaseppiä, valokuvaajia ja partureita. Kaupat olivat enimmäkseen sekatavarakauppoja ja erikoistuneempia olivat vain rohdos- ja maalikaupat, viina- ja kirjakauppa sekä apteekki. Lisäksi rautatieaseman luona oli pieni matkustajakoti ja palokunnantalolla elokuvateatteri. (Talve 2004, 27.)

Vapaussodan jälkeen paikkakunnalle oli rakennettu myös suuret sotilaskasarmit. Nykyinen laaja NATO-tukikohta jatkaa tätä perinnettä. Tapa tunnettiin Talven mukaan ja erityisesti aikaisemmin myös makkarakaupunkina.  Entisestään Tapan asemaa Itä-Järvamaan paikalliskeskuksena korostivat kansa- ja oppikoulut sekä alioikeus. Talve kuvaa kaupunkia Viron kulttuurihistorian tärkeänä osana ja erityisesti 1900-luvun alun sotatoimien osalta.

 

 Vasemmanpuoleinen kuva: Tapan rautatieasema suihkulähteineen 1930-luvulla. Kuva: Tapan museo.  Oikeanpuoleisessa kuvassa Tapan rautatieasema vuonna 2018. Kuva: Timo J. Virtanen.

Kaupunki oli syntynyt ja kasvanut rautateiden risteykseksi, jonka asema oli keskellä kaupunkia. Talven nuoruudessa asuttiin aina ”rautatien eteläisellä tai pohjoisella puolella”. Monet olivat töissä rautateillä, asemavirkailijoina ja konduktööreinä, vaihdemiehinä ja työläisinä rautatievarikolla. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti kaupungin rakennuskantaa, teitä ja julkisia tiloja. Urheilun merkitys pikkukaupungin pojalle näkyy kansakoulun luona olleen ”Rotan kentän” merkityksessä, korostamisessa ja myös omassa harrastuneisuudessa. Pikajuoksijana menestynyt Ilmar pelasi myös jalkapallomaalivahtina. Uintipaikka puolestaan löytyi Valgejoesta voimalan patoalueelta ja talviurheilun keskus Männigumäeltä. Rautatieaseman ympärille keskittyneen keskustan lisäksi Talven ”nuoruuden maahan” kuului oleellisena osana myös sen ympäristö 4-5 kilometrin säteellä.

Suomalaisiin kaupunkeihin tutustuminen 1937-1938

Tutustuminen suomalaisiin kaupunkeihin toimii mielenkiintoisena peilinä Talven kaupunkikäsitykselle, vaikka varsinainen sijoittuminen Suomeen tapahtuukin paljon myöhemmin. Kiinnostus Suomeen näkyy jo kouluaikaisissa kirjahankinnoissa. Seitsemän veljestä löytyi Tallinnan antikvariaatista 1934 ja varsin nopeasti alkoi kielen opiskelu myös sanakirjojen avulla. Talve teki ennen Tarttoon sijoittumistaan parikin matkaa Suomeen. Helsinkiin ja Viipuriin vuonna 1937 tapahtuneen vierailun lisäksi rengasmatka Suomessa vuonna 1938 suuntautui Helsingistä Tampereen ja Seinäjoen kautta Vaasaan ja sieltä Oulun ja Kajaanin kautta Kuopioon.

Ensimmäisen matkan taustalla oli partioyhteistyö ja suomalaisena kontaktina paljolti kuluista setänsä avulla vastannut viipurilainen partiolainen Olavi Ainamo. Talve kirjoittaa ensimmäisistä päivistään Helsingissä:

Carlton oli ensimmäisen luokan hotelli ja setä oli ilmeisesti antanut Olaville avokätisesti rahaa virolaisen vieraan ystävälliseksi vastaanottamiseksi. Olavi ei antanut minun maksaa itse mitään. Helsingissä oli paljon katsomista ja ihailtavaa. Modernit rakennukset ja kaupungin yleinen puhtaus kiinnittivät heti huomiota. Olavin johdolla kävimme Kansallismuseossa, Suomenlinnassa ja Kaivopuistossa. Tunsin olevani suurkaupungissa. (Talve 2004, 75. Alleviivaus tämän kirjoittajan.)

Tärkeiden suomalaisten kaupunkien joukkoon nousee myös Viipuri. Partioyhteyksistä alkaneet kaupunkivierailut johtivat parinkin kesän aikana mm. Viipurin kirjastoon.

Siellä oli huomattavan laaja käsikirjasto ja yllättävän paljon myös uuudempaa virolaista kaunokirjallisuutta. [–] Kaikkien näiden rikkauksien äärellä kirjastossa tunsin olevani kuin keväällä laitumelle päästetty vasikka. Samalla ymmärsin kouriintuntuvasti, mistä kaikesta olin jäänyt paitsi kotikaupungissani. (Talve 2004, 88.)

Viipuri nousee myöhemmässäkin elämässä esiin sodan ja erityisesti tulevan vaimon taustojen kautta. Vaikka Tartto ja Tapa säilyvät varsinaisina kotikaupunkeina, jatkaa Ilmar näin kieliopinnoista ja kaupunkikierroksista laajentuvan Suomi-kontaktin rakentumista. Sota-aika merkitsee vapaaehtoisena uutta ja yhä vahvempaa osallistuvaa suhdetta.

Opiskelu ja sota-aika Tartossa

 

Ilmar Talve vapun vietossa 1.5.1939 Tarton Toomemäellä. Kuva: Lauri Talven kokoelmat.

Siirtyminen Tapalta Tarttoon 1938 merkitsi nuoren miehen itsenäistymistä, mutta ennen kaikkea opintosuunnitelmien tekemistä. Jonkinlaista esiymmärrystä oli rakentunut jo kotikaupungissa tapahtuneen kirjoittamisen kautta. Kielet kiinnostivat ja Oskar Looritsin teos ”Viron kansanuskonnon maailmankuva” oli tarttunut mukaan jo Tapan markkinoilta. Tapa säilytti asemansa erityisesti perheen kautta. Loma-ajat kuluivat ainakin aluksi perheen piirissä. Loma ei suinkaan ollut aina huoletonta aikaa, sillä Suomen olot olivat tarkan seurannan alla. Vanhemmatkin ymmärsivät epävarman tulevaisuuden:

Matkustin jouluksi kotiin, mutta sielläkin tunnelma oli levoton, sillä Suomessa sota jatkui. Talvi oli kova pakkastalvi ja meilläkin osa omenapuista paleltui. Yritin kuunnella radiota ja ajattelin suomalaisia ystäviäni ja tuttaviani, jotka joutuivat niissä pakkasissa taistelemaan ylivoimaa vastaan. Äitikin oli kotona ajatellut talvisotaa ja neulonut villalangasta minulle ja veljelleni maastopipot ja lapaset, joissa peukalon lisäksi etusormi oli erikseen, jotta kiväärin laukaiseminen kävisi päinsä. En tiedä mitä hän oli ajatellut, pelännyt tai toivonut. Sillä kertaa en näitä lahjoja tarvinnut, mutta myöhemmin kylläkin, kun lähdin Suomeen. (Talve 2004, 100.)

Olot yliopistokaupungissa olivat aluksi melko vaatimattomat. Uusi opiskelija löysi Tartosta vuokrahuoneen seurattuaan Postmees-lehteä ja yliopiston ilmoitustaulua. Kalevi- ja Parg-katujen kulmauksessa sijainneesta piharakennuksesta vuokratussa huoneessa oli sohva, pieni pöytä, tuoli ja kaappi. Vuokra oli 15 kruunua kuukaudessa ja siihen sisältyi aamukahvi.

Asettuminen uuteen kaupunkirakenteeseen sisälsi myös sosiaalisen verkoston rakentumisen ja rakentamisen. Näistä toimista tärkein oli varmasti ylioppilasseuraan liittyminen. Talve oli jo aikaisemmin lukemastaan huomannut monen valmistuneen humanistin kuuluneen ”Veljesto-seuraan”, joten hänkin jätti jäsenanomuksensa jo alkupäivinä. Kyseessä oli pienehkö sekaseura, kun monet muut olivat enimmäkseen nais- tai miesseuroja. Myöhempien aikojen kannalta on kiinnostavaa, että seuran puitteissa Talve osallistui myös arkeologisiin kaivauksiin mm. Kullamaalla. Täällä hän kaivoi yhdessä arkeologi Vassarin kanssa mm. vanhemman rautakauden haudan.  Muutoin opintojen alkuaikoihin liittyivät niin kansanuskonnon demonit kuin kansatieteellisemmässä mielessä vuolimia koskeva proseminaari. Museon kellarivarastot tulivat tutuiksi, vaikka aineellinen kulttuuriperintö valkeni joskus mutkien kautta.

 

Ilmar Talve virolaisten ystäviensä kanssa vatjalaisten pariin suuntautuneella kenttäretkellä sotavuosina. Kuva: Eesti Rahva Muuseumin valokuvakokoelmat. ERM Fk 1009:133.

Gustav Ränk nimitettiin professuuriin 1939, mutta kansatieteen opiskelijoita oli varsin vähän. Pikkukaupungin ja yliopistokaupungin erot näyttäytyvät yllättävälläkin tavalla. Talve kirjoittaa Ränkin seminaarista:

Antaessaan minulle seminaarityön aihetta hän ensin lehteili muistikirjaansa ja totesi sitten, että te kirjoitatte vuolimista (voolmed). Olin ymmälläni, mutta en sanonut mitään. koska minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä moinen sana merkitsi. Meillä kotona sanaa käytettiin, jos selkä oli kipeä ja turvoksissa. (Talve 2004, 101.)

Seminaarityön aihe kertoo selkeästi kansatieteen museaalisesta ja esineellisestäkin suuntautuneisuudesta. Kaupunki jäi enemmänkin asuinympäristöksi kuin mahdollisen tutkimuksen kohteeksi. Siksi on huomautettava, että kaupungit olivat voimakkaasti läsnä hänen kaunokirjallisessa tuotannossaan. Yhä voimakkaammin ajatukset olivat kuitenkin suomalaisten selviämisessä ja suurvaltasuhteissa. Pienet asiat kertovat määrätietoisuudesta ja halusta edistää akateemista uraa. Eräs tällaisista on, kun päivälehdessä olleen ilmoituksen johdosta Ilmar matkusti Tallinnaan ostamaan käytetyn kirjoituskoneen (150kr).

Vuoden 1940 kesä oli poliittista sekasortoa niin Tapalla kuin Tartossakin, vaikka ”kansannousun” luonne oli useimmalle varsin epäselvä. Virolaisnuoriso otti Tapallakin kantaa tapahtumiin ja järjesti jopa eräänlaisia mielenosoituksia. Tapan rautatieaseman keskeinen asema kaupunkirakenteessa ja identiteetissä korostuu jälleen:

Myös kotikaupunkini nuorisolla oli näiden tapahtumien vuoksi sisäisiä paineita, jotka etsivät purkautumisteitään. Keskinäistä solidaarisuutta osoitettiin siten, että kun nuoriso entiseen tapaan kokoontui rautatieasemalle iltajunien lähdön ja tulon aikaan, siellä kirottiin kommunisteja, haukuttiin venäläisiä ja kierreltiin ympäriinsä sinimustavalkoiset nauhat rinnassa. Uusilla vallanpitäjillä oli kuitenkin omat agenttinsa, jotka seurasivat kaikkea ja myös ilmoittivat asioista eteenpäin toimintaan osallistuneiden nimiä myöten. Nuorisolla siis oli mahdollisuus purkaa tunteitaan, mutta se oli turhaa ja kävi pian jopa vaaralliseksi. Vaikka itsekin olin useaan otteeseen asemalla kansallisvärit rinnassa, ymmärsin tämän varsin pian. (Talve 2004, 106.)

Epävarmat ajat tuottivat myös taloudellisia huolia koko perheelle. Talve onnistuu kuitenkin Ränkin myötävaikutuksella hankkimaan työtä Tarton museosta. Samalla muuttuivat asuntojärjestelytkin, sillä saatuaan isomman huoneen samasta asunnosta muodostui taloon kolmen ystävyksen yhteisö, jota alettiin kutsua nimellä ”Christ Church College”. Kutsunnat, kyyditykset, muuttuneet opetusjärjestelyt ja esimerkiksi yliopiston sotilastunnit muuttivat arkea. Talven mukaan mielialat olivat sekä kotikaupungissa että Tartossa pessimistiset. Talven mukaan ”Meidät oli leikattu irti maailmasta”. Sodan syttyminen muutti myös asumista. Kolmikosta Helilaid vangittiin eräänä yönä asunnolta (teloitettiin Kirovissa 1942) ja sekä Talve että Kuldsepp jättivät asuintalon.

 

Talve museolaisten kanssa siirtämässä Tartu Kunstimuuseumille luovutettuja taideteoksia Eesti Rahvamuuseumista 18.6.1942. Kuva: Tartu Kunstimuuseumin valokuvakokoelmat. TKM F 1.

Talven kaupunkitila saa sotatapahtumien myötä myös uusia pysyviä paikkoja ja merkityksiä. Perääntyviä puna-armeijan sotilaita pyrki nopeasti Emä-joen pohjoispuolelle. Näihin aikoihin ajoittuu myös kaupungin sekasortoista tilannetta kuvaava tapaus:


Päätin mennä keskikaupungille tarkkailemaan tilannetta. Jokeen saakka ulottuville kaduille ei ollut syytä mennä, sillä niillä liikkujia oli helppo ampua. Kuljeksin pihojen ja porttikäytävien läpi ja tulin Raatihuoneelle. Siellä tapasin muutaman aseistetun Kodinturvajoukkojen miehen. Lainatulla kiväärillä ammuin raatihuoneen kulman takana maaten pari laukausta Kivisillalle päin, ensimmäiseni tässä sodassa. Takaisin kotiin Riia-kadulle lähdin Ulikooli-katua myöten Barclay-aukion suuntaan ja ylitin poikkikadut nopeasti juosten. Barclayn aukiolle tullessani tein kuitenkin virheen. Lähdin puiston puiden takaa suojaten itseäni viimeiseen puuhun saakka. Siitä minut kuitenkin voitiin jokeen päättyvän kadun vuoksi jo nähdä. Joku tarkka-ampuja oli ilmeisesti seurannut minua, sillä heti lähtiessäni juoksemaan kadun yli kajahti laukaus ja tunsin kuinka polttava kipu osui oikeaan jalkaani. [- – ] Kun käärin lahkeen ylös huomasin, että luoti oli tehnyt polven yläpuolelle reiteen haavan.
  (Talve 2004, 121-122.) 

Tukholma – niukkaa arkea ja jatko-opintoja

Sota-ajan ja sen jälkeinen dramaattinen Itämerinäyttämö ja -episodi ulottuu Viroon palaamiseen, sieltä pakenemiseen ja edelleen torpedoituun Nordstjern-alukseen, pelastumiseen ja Saksan Gdyniaan sijoittumiseen. Satamaan saapuneet pelastuneet siirrettiin kuorma-autoilla kaupungin pakolaisleiriin. Varsin nopeasti alkoivat elää suunnitelmat länteen päin siirtymiseksi, Tanskan rajalle ja edelleen Ruotsiin. Matkustaminen ja siirtyminen tapahtuivat kuitenkin paljolti muiden ehdoilla ja avulla, vaikkakin omiin päätöksiin nojautuen. On selvää, että esimerkiksi Flensburg on tärkeä paikkakunta Itämeren kierroksen kannalta, mutta se jää tässä yhteydessä käsittelemättä varsinaisten kotikaupunkien joukossa. Vastaavasti Turku jää samalla tavalla syrjään tai paremminkin odottamaan vuoroaan. Turku on päätepiste, jonne aikaisemmat kaupungit kuljettavat ja valmistavat. Tosin Talve kävi nopealla varusteidenhankintamatkalla Turussa jo Suomen rintamapalvelukseen valmistautuessaan.

Vaikka Talve otsikoi Ruotsiin saapumisensa ”Kuninkaallisessa Ruotsissa”, oli alkuaikojen kaupunkisuhde jatkuvaa taistelua niin arkisesta tilasta kuin akateemisesta työstäkin. Hän kuvaa sijoittumistaan jo aikaisempiin kaupunkeihinsa paljolti asumisensa ja ympäristön hallintansa avulla. Etnografisella tarkkuudella avautuvat Ruotsissakin niin asuntojen sisustus kuin esimerkiksi kulloisenkin kodin suhde muuhun kaupunkiin, työpaikkaan, liikennevälineisiin ja sosiaalisiin verkostoihin. Tukholmassa korostuu uudelleen opiskelun maailma. Kenttätyöt, ”Baltian instituutti”, virolaisten kirjalliset piirit, lehdet ja omakin kaunokirjallinen tuotanto tuovat väriä kansatieteilijän elämään.

Sivu Ilmar Talven valokuva-albumista, kuvien aiheena Ruotsissa vuosina 1949 – 1950 Ruotsissa tehdyt kenttätyöt. Kuva: Lauri Talven kokoelmat. 

Jatkotutkintojen vaiheet sekä esimiehenä toimineen Sigurd Erixonin merkitys heijastelevat keskeistä tavoitetta, Talven akateemisen uran määrätietoista edistämistä. Kartastot, suomalaismetsät[5] ja toisaalta kylätutkimus Suomessa pätevöittävät vähä vähältä kohti Turun yliopistoa. Arki oli kuitenkin niukkaa ja työkin epävarmaa. Talve kirjoittaa tieteellisen työn pariin pääsemisen olevan vuorten takana. Jo 27 vuotta täyttäneellä alkoi omasta mielestään olla kiire, jos hän aikoi saada jotakin aikaan tieteen saralla.

Eräs ratkaiseva muutos elämänpolulla tapahtuu avioitumisen myötä. Jo keväällä 1943 Ilmar oli pitänyt yhteyttä Viipurilaisen osakunnan opiskelijoiden kanssa. Heidän joukostaan löytyi myös tyttöystävä ja myöhempi vaimo, Liisa Karvinen. Ensimmäinen asunto tuoreelle avioparille järjestyi Dagens Nyheterissä olleen ilmoituksen avulla. Asunto oli kaupungin ulkopuolella, Älvsjön rautatieasemalta vielä melkein kilometrin päässä suuren kaksikerroksisen puutalon yläkerrassa. Huone oli hyvin pieni, ehkä 3×3 metriä. Viereistä kylmää varastotilaa sai käyttää tavaroiden säilyttämiseen. Huoneessa oli kaakeliuuni ja puut sai vuokraisännältä. Pienen tilan lisäksi ongelmallista oli myös asunnon etäisyys kaupungista. Polkupyörä ja juna yhdistelmä täydensi Talven kävelymatkoja Djurgårdenilla sijaitsevaan instituuttiin. (Talve 2004, 245.) Elämän arki järjestyi kuitenkin askel kerrallaan.

Pienessä asunnossamme Solnassa oli vain kaikkein välttämättömimmät huonekalut. Sinne ei olisi paljon mahtunutkaan, eikä meillä liioin ollut rahaa hankintoihin – – Liisan kanssa olimme eläneet avioliittomme ensimmäisen puoli vuotta Älvsjön vinttikamarissa varsin alkeellisissa olosuhteissa. Solnan pieni asunto oli ensimmäinen oikea kotimme ja siellä vietimme syksyllä 1949 yksivuotishääpäiväämme. (Talve 2004, 255.)

Uuteen 26 neliön asuntoon muutto järjestyi Vappuaattona mm. Rudolf Jalakkaan suhteilla sekä Sigurd Erixonin pankkisuhteilla. (Talve 2004, 252-255.) On selvää, että Tukholma poikkesi huomattavasti Tarton kokemuksesta, mutta esimerkiksi virolaisten ystävien merkitys sekä oman perheen muotoutuminen helpottivat huomattavasti rankkojen opiskelu- ja työpaineiden keskellä.

 

Ilmar Talve viimeistä päivää Teatajan toimittajana vuonna 1954. Kuva: Lauri Talven kokoelmat. 

Takaisin Tarttoon ja Tapalle

Vaikka tässä yhteydessä ei käsitellä varsinaisesti Turun aikaa, on sieltä löydettävissä eräs merkittävä ”uusi alku” tai eräänlainen aikahyppy menneisyyden kaupunkeihin. Viron korkeimman neuvoston julistettua Viron itsenäiseksi avautui Talvelle jälleen mahdollisuus lähes viidenkymmenen vuoden jälkeen vierailla vanhassa kotimaassaan. Samaan aikaan Turun kansatieteen laitoksella suunniteltiin opiskelijaekskursiota Viroon. Lopulta Talven ja parikymmenhenkisen kansatieteilijäryhmän matkaa lähti dokumentoimaan myös Turun TV:n tuotantoryhmä kansatieteilijä Jari Hakkaraisen johtamana. Tallinnassa vastassa oli myös paikallinen TV-ryhmä. Tieto levisi nopeasti niin tuttaville kuin sukulaisillekin. Pohtivaan tapaansa Ilmar kirjoittaa bussimatkan loppuvaiheista ja opiskelukaupunkinsa jälleennäkemisestä:

Katselin pimeyteen ja odotin, että Tarton valot alkaisivat kajastaa. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, ja kun ajoimme yli Käreveren sillan Emäjoella ja tulimme kaupunkiin, se oli yllättävän pimeä. Katuvaloja oli harvassa ja lamput heikkoja. Ajoimme Tarttoon kuin puistikkoon, jossa puiden oksat kaartuivat tien yli ja vain jokin lyhty vilahti silloin tällöin. Tuntui kuin olisin joutunut vieraaseen ja tuntemattomaan kaupunkiin, vaikka se oli vanha tuttu yliopistokaupunkini. [–] Kello viideltä aamulla alkaneesta pitkästä päivästä huolimatta en saanut unta. [–] Neljäkymmentäseitsemän vuotta oli liian pitkä aika. Olin itse jo liian vanha.

Seuraavana aamuna sain uudelleen nähdä vanhan Tarttoni. Uusia rakennuksia, yliopiston kirjasto, sodan aikana tuhoutuneet kaupunginosat Emäjoen rannalla ja sen toisella puolella, uusia puistoja tyhjien kohtien peittona: Mutta keskus oli kuitenkin ehjä: Ülikooli-katu, raatihuone ja raatihuoneen tori, Rüütli-katu ja yliopisto. Tämä lohdutti katselijaa: sen verran vanhasta Tartosta oli kuitenkin säilynyt! Lähdin yksin Linnankatua ylös Toomemäelle päin, sillä siellä, musiikkikoulun viereisessä talossa oli ollut viimeinen asuntoni. Taloa ei ollut enää. Sen paikalla oli nyt suuri rakennustyömaa. Paikalle rakennettiin yhtä yliopiston uusista laitosrakennuksista, kuten myöhemmin kuulin. (Talve 2004, 438-439.)

Yliopiston lisäksi Talven kerronnassa museolla on tärkeä merkitys sekä rakennettuna kulttuuriperintönä että henkilökohtaisena tilana. Vaikka Raadin alueen museoraunioihin tutustuminen sai aikaan alakuloisen tunnelman, herätti matka Tapan kaupunkiin toiveita paremmasta. Kotikaupungin ja jopa entisen kotitalon lähestyminen dokumentoitiin TV-ohjelmistoon.  Talven perikunta lahjoitti myöhemmin osan hänen kirjoistaan Tapan kaupungin kirjastolle. Kirjasto onkin pitänyt Talvea esillä mm. näyttelyiden ja seminaarien avulla.

 

Ilmar Talven paluu Viroon vuosikymmenien jälkeen. 9.10.1991 otetussa kuvassa mukana Talven matkaseuruetta. Kuvaaja: Anu Ansu. Kuva: Eesti Rahva Muuseumin kuvakokoelmat. ERM Fk 2417:6.

Vaikka suomalaisessa etnologisessa tutkimuksessa on käsitelty kaupunkia paljon ennen 1950-luvun loppua, sai se legitiimin aseman tutkimuskohteena vasta Talven myötä (Virtanen 1995).  Nämä uudistukset eivät kuitenkaan syntyneet ilman esiymmärrystä. Uusi tieteellinen kysymyksenasettelu saa taustalleen käsittääkseni ainakin Talven omakohtaiset kaupunkikokemukset sekä sen kaunokirjallisen kaupunkien prosessoinnin, jota hänen varhaisesta tuotannostaan löytyy.  Myös Ruotsin ajalla ja Sigurd Erixonilla näyttäisi olleen tutkimuksellista herätevaikutusta. Ruotsista mainitaan kaupunkeihin kohdistuvan ”perinteen” keruun osalta mm. Uppsalan Landsmålarkivet, Tukholman pohjoismainen museo ja Lundin Folklivsarkivet. Ruotsalaisen tutkimuksen parista on mainittava myös Salan pikkukaupungin laaja tutkimus sekä Paulssonin ”Svensk Stad I-II”. Talve kirjoittaa kansatieteen varhaisesta murroksesta vuonna 1958:

Ajatus, että kansatieteen olisi tutkittava kansaa kokonaisuutena, sen kaikkia ryhmiä ja eri työaloja, ei ole Keski-Euroopan kansatieteelle ollut alunperinkään vieras. Niissä maissahan teollistuminen kehittyi jo varhain pitkälle, joten tutkimuksen rajoittaminen pelkästään maalaisväestöön olisi merkinnyt laajojen yhteiskuntaryhmien poisjäämistä uuden tieteen piiristä. (Talve 1958, 434.)

Talve mainitsee kiinnostavia yhteyksiä esimerkiksi saksalaisesta 1930-luvun kaupunkitutkimuksesta. Vuonna 1935 päätettiin antaa ”W.H.Riehlin palkinto” kaupunkikansatieteelle ja metodisiakin puheenvuoroja esitettiin esimerkiksi O. Lehmannin kirjoituksessa ”Volkskunde und Grosstadt” (Talve 1958, 434-438; Lehmann 1934). Ensin mainittuun ”omaan kokemukselliseen kaupunkiin” olen viitannut laajemmin edellä Itämeren kierroksen kaupunkien yhteydessä. Kaunokirjallisuuden tulkinta jää tässä yhteydessä vähemmälle ja myöhemmän vertailun ja tulkinnan varaan. On myös selvää, että esimerkiksi monet opinnäytteiden aiheet kuuluivat kaupunkiympäristöön, vaikka ne eivät nykynäkökulmasta vielä kuuluneet varsinaiseen kaupunkikansatieteeseen tai kaupunki-ilmiön laajempaan tutkimukseen.

Lopuksi lainaan nykyhetkeenkin erinomaisesti sopivaa Talven tekstiä noin viidenkymmenen vuoden takaa:

Mielenkiintoinen tulevaisuudenkysymys on lisäksi missä määrin kaupunkien kansatieteellinen tutkimus tarjoaa tietoaineistoa niille luottamus- ja toimihenkilöille, sekä elimille, jotka ovat vastuussa kaupunkisuunnittelun eri aloista. (Talve 1968.)

Eräänä osittaisena vastauksena ainakin meille turkulaisille talvelaisille näyttäisi 2010-luvun lopulla olevan ”Turun kaupunkitutkimusohjelma”, joka mm. yhdistää kaupungin tarpeet yliopiston tuottamiin tutkimusmahdollisuuksiin. (http://www.turku.fi/kaupunkitutkimus ) sekä mm. jakaa tukea kaupunkiteemaisille opinnäytteille.

Alaviitteet

[1] Suomenkielinen lainaus on peräisin kolmiosaisen autobiografian tiivistetystä suomennoksesta vuodelta 2004. Käännös virolaisesta alkuperäistekstistä Eva Gottberg.

[2] Myös nimellä Namkku. Nimi on venäjännetty Muha tai Muja-joesta Pähkinälinnan piirikunnassa.

[3] http://www.tapa.ee/documents/100755/18446988/%21SonumedNovNett.pdf/c481fdf5-d01b-414c-bec8-e85b8ac973e6;  Virumaa Teataja 8.11.2018.

[4] Esim. https://erenow.com/ww/the-900-days-the-siege-of-leningrad/28.html

[5] Talven oppilas ja työtoveri FT Eero Sappinen (2019) on työstänyt hänen kenttätöihinsäkin perustuen laajan tutkimuksen metsäsuomalaisista.

Lähteet

Allandi, Harri  2005 (2. painos). Tapa linn läbi aegade. Ferdida As.

Hieta, Hanneleena 2019: Kansatieteen opetus Turun yliopistossa ennen kansatieteen laitosta

Kronberg, Jannika 2016: Humanist ja eksistentsialist. Inimene eelkoige. Ilmar Talve.  Hästi valitud sõbrad. Artikleid Karl Ristikivist ja tema kirjanduslikust Ubrusest. Ekla töid kirjandusest ja kultuuriloost 9. Tartu. 138-147.

Kutsu kuulemaan sitä julkista esitelmää, jonka Turun yliopiston suomalaisen ja vertailevan kansatieteen professori, filosofian tohtori, Ilmar Talve pitää virkaanastujaisissaan helmikuun 6. päivänä 1963 klo 19. Auraprint. Turku 1963

Mäki, Maija 2019: Hallintoa ja humanismia – Ilmar Talve yliopistolaisena

Sappinen, Eero 2019: Värmlannin metsäsuomalaiset. Asutushistoriasta, agraarista kulttuurista ja muutoksesta. Siirtolaisuusinstituutti. Turku.

Taksami, Natalia 2019: Mga – The Birthplace of Talve. Mga – Talven syntymäpaikka –  1919-2019 .

Talve, Ilmar 1958: Kansatiede ja murroskausi. Työväestön, eri ammattien ja kaupunkikulttuurin tutkimuksesta. Suomalainen Suomi.

Talve, Ilmar 1968: Kansanelämä kaupunkiyhteisössä. Uusi-Suomi 25.8.1968.

Talve, Ilmar 1979: Suomen kansankulttuuri. Historiallisia päälinjoja. SKS.

Talve, Ilmar 1984: Turun yliopiston kansatieteen laitos 1958-1983. Scripta ethnologica 34. Turun yliopiston kansatieteen laitoksen julkaisuja. Turku.

Talve, Ilmar 2004: (Suom. Eva Gottberg) Kolme kotimaata. Omaelämäkerta. Kirja-Aurora. Otava. Turku.

Tapa Vald 2012. Tapa Vald vanadel ja uutel fotodel. (Koostanud René Viljat). Tapa.

Tapa Valla Ajaleht. https://www.tapa.ee/documents/100755/18446988/!SonumedNovNett.pdf/c481fdf5-d01b-414c-bec8-e85b8ac973e6

Tonts, Ülo 2009. Ilmar Talve. Ilmamaa. Tartu.

Turun kaupunkitutkimusohjelma. http://www.turku.fi/kaupunkitutkimus (Luettu 27.2.2019).

Virtanen, Pekka V. 1999. Kaupungin imago. Mikä tekee Pariisista Pariiisin ja Pisasta Pisan. Rakennustieto oy. Helsinki.

Virtanen Timo J, 1995: Läheinen, kaukainen toiseus. Kansatieteen lisensiaatintutkielma.

Virtanen Timo J,  1999: ILMAR TALVE. Bibliografia 1934 – 1998. LXXX Annorum 17.1.1999. Turun yliopisto, kansatiede. Turku.

Virtanen Timo J, 2004: Voix Du Nord: Ilmar Talve.  – Ethnoloqie Francaise XXXIII. 2003, 2. p. 213 – 220.

Virtanen Timo J, 2018: Tapalaisia tapaamassa. Ilmar Talven muistopenkin julkistaminen. Fokaus blogi https://fokaus.wordpress.com/2018/11/16/tapalaisia-tapaamassa/

Virtanen Timo J,  2019: Ilmar Talven oppilas ja työtoveri. Esitelmä Talve-Seminaari, Tapan kaupunginkirjasto  Viro.

Virumaa Teataja 8.11.2018: Ellen Niidu ja Ilmar Talve pingid ootavad mõtisklejaid.

Åström, Anna-Maria, Korkiakangas Pirjo, Olsson Pia (Ed. by) 2004: Memories of My Town. The Identities of Town Dwellers and Their Places in Three Finnish Towns.  Studia Fennica Ethnologica 8. SKS. Helsinki.