Kansatieteen opetus Turun yliopistossa ennen kansatieteen laitosta

Hanneleena Hieta

Kansatieteen opetus Turun yliopistossa ennen kansatieteen laitosta

 

Kansatieteen laitos aloitti toimintansa Turun yliopistossa syyslukukaudella 1958 johtajanaan sosiologian professori Esko Aaltonen ja syksyllä 1959 laitoksen varsinaisena työntekijänä aloitti assistentti, filosofian lisensiaatti Ilmar Talve (Vuorela 1959, 5). Kansatiedettä oli kuitenkin voinut opiskella Turun yliopistossa 1950-luvun alkupuolelta asti. Erityisesti se oli suomen opiskelijoiden piirissä suosittu sivuaine, johtuen tutkintovaatimuksista. Tämän artikkelin tarkoitus onkin luoda hieman valoa siihen, millä voimavaroin tämä oli mahdollista.

 

Heti Turun yliopiston perustamisajankohtana vuonna 1920 oli ollut tavoitteena saada oppituoleja mm. kansanrunouteen, kansatieteeseen, uskontotieteeseen ja sosiologiaan, mutta näistä toteutui noin viiden vuoden kuluttua lahjoitusvaroin vain sosiologia. Sen professuuri tarjottiin uskontotieteen dosentti Uno Harvalle, joka aloitti työnsä syyslukukaudella 1926 ja jatkoi toimessaan vuoteen 1949. (Aaltonen 1952, 10; Kallio & Nieminen 1993, 171; Vuorela 1959, 4.) Hän yhdisti oppituoliinsa uskonnonhistorian, kansanrunouden ja jopa etnologian aloja, joita vielä 1920-luvulla hyvinkin oli mahdollista pitää sosiologian osa-alueina. Harva oli saanut vaikutteensa Edvard Westermarckilta, vaikka hän oli etenkin suomalais-ugrilaisten kansojen tuntija. (Aaltonen 1952, 10–11; Kallio & Nieminen 1993, 171.)

Harvan seuraajaksi sosiologian professorina valittiin Esko Aaltonen, jonka väitöskirja vuodelta 1944 oli käsitellyt Länsi-Suomen yhteismyllyjä yhteiskuntahistoriallisesta näkökulmasta. Hänet oli nimitetty Turun yliopiston sosiaalihistorian dosentiksi syyskuussa 1949 ja heti sen jälkeen sosiologian vt. professoriksi. Varsinaiseen professuuriin hakiessaan hän piti koeluennon aiheesta ”Staattinen länsisuomalainen kyläyhteisö sosiologisen tarkastelun valossa”. Professorin virkaan hänet nimettiin joulukuusta 1951 lukien. (Kallio & Nieminen 1993, 167–170.)

Esko Aaltonen: kulttuurivaikuttaja ja kotiseutumies

Professorinura oli Esko Aaltosen itsensä mukaan hänen ”neljäs elämänvaiheensa”. Aiemmilla vaiheilla hän lienee tarkoittanut sanomalehti- ja kirjapainouraansa Forssassa, kustannustoimintaa Gummeruksessa ja laajaa kotiseututyötään. (Kallio & Nieminen 1993, 187.)

Esko Aaltosen ensimmäinen suuri tehtävä nuorena filosofian kandidaattina oli Forssan Lehden perustaminen yhdessä Jalmari Niemen kanssa vuonna 1917. Lehdelleen Aaltonen perusti Forssan Kirjapaino Oy:n vuoden 1919 lopulla. Lehti oli alusta asti mahdollisimman laajoille kansanosille suunnattu, vaikka joutuikin esimerkiksi 1930-luvulla painostuksen kohteeksi keskitien linjansa takia. (Nieminen 1993, 52–59, 64.)

Vuonna 1934 Esko Aaltonen otti vastaan toisen suuren urakkansa. Hän siirtyi talousvaikeuksista kärsineen kustantamo Gummeruksen kirjalliseksi ja myöhemmin toimitusjohtajaksi. Rohkealla julkaisupolitiikallaan Gummerus nousi kaunokirjalliseen kukoistukseen 1930-luvulla. Kustantamon kärkinimiin kuuluivat mm. Olavi Paavolainen, Helvi Hämäläinen, Hella Wuolijoki, Ilmari Pimiä, Pentti Haanpää, Elvi Sinervo ja Viljo Kajava. Esko Aaltonen ymmärsi tätä radikaalia nuorta kirjailijakaartia. Gummeruksen kultakauden yksi virstanpylväs oli kohua herättänyt keskustelukirja Pidot tornissa. Aaltonen luopui tehtävästään Gummeruksessa talvisodan sytyttyä, koska häntä tarvittiin jälleen kipeästi Forssan Lehdessä ja Kirjapainossa. (Lahtonen 1993b, 144–150; Helleman 2002, 174–199.)

Esko Aaltosen kotiseututoiminnan on arveltu saaneen inspiraationsa lapsuuden tehdastyöläisyhteisön ja sitä ympäröineen maaseudun rikkaan talonpoikaisen kulttuurin pohjalta. Esko Aaltonen aloitti kirjoittamisen Kotiseutu-lehteen jo vuonna 1911, eli 18-vuotiaana. Opiskeluaikanaan hän sai vaikutteita oppi-isältään historianprofessori Gunnar Suolahdelta, joka toimi Hämäläisen osakunnan kuraattorina. Vuonna 1923 Aaltonen ja kumppanit perustivat Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen. Hän toimi yhdistyksen sihteerinä vuoteen 1934 ja puheenjohtajana vuodet 1942–1961. Yhdistys organisoi perinne- ja museoesinekeruun, jota vauhditettiin stipendein. Lisäksi Aaltonen järjesteli Hämäläisen osakunnan keruuretkiä Lounais-Hämeeseen. Yhdistyksen kautta myös kerättiin tietoja Sanakirjasäätiön kokoelmiin. Yhdistys ideoi monenlaisia yhteishenkeä nostavia juhlia, niistä suurimpana maakuntajuhlat, joissa parhaimmillaan oli 10 000 osallistujaa. Yhdistys myös pystytti näkötornin, patsaita ja Suomen ensimmäisen kotiseututalon, Lounais-Hämeen Pirtin. (Lahtonen 1993a, 98–108.)

Esko Aaltosen kotiseututyö alkoi laajeta jo 1930-luvulla omasta maakunnasta valtakunnan tasolle. Hän toimi mm. vuonna 1936 perustetun Kansatieteellinen Filmi Oy:n toimitusjohtajana koko hankkeen ajan. Valitettavasti osakeyhtiö ei ollut taloudellisesti kannattava ja sen toiminta kariutui vuonna 1940. Filmihankkeen piiristä kuitenkin nousi myös ajatus Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamisesta vuonna 1938. Säätiön tarkoitus oli yhdistää tieteellinen kansanelämäntutkimus ja käytännön kotiseutuaate. Esko Aaltonen valittiin säätiön puheenjohtajaksi, jona hän toimi aina vuoteen 1964. Kun Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunta lopetti toimintansa, Talonpoikaiskulttuurisäätiö otti sen Kotiseutu-lehden julkaistavakseen. Aaltonen toimi lehden päätoimittajana 1947–1949. Talonpoikaiskulttuurisäätiön näkyvimmät nimet, esimerkiksi Yleisradion ohjelmasarjojen kautta, olivat Aaltonen ja Kustaa Vilkuna. 1950-luku alkoi Kotiseutuliiton perustamisella. Sen johtopaikoilla oli myös Talonpoikaiskulttuurisäätiöstä tuttuja henkilöitä. Aaltonen oli Kotiseutuliiton hallituksessa ja kiersi Suomea esitelmätilaisuuksissa Kotiseutuliiton edustajana. (Lahtonen 1993a, 112–120.) Esko Aaltonen vaikutti myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran johtokunnassa, Suomen Museoliiton hallituksessa, Suomen Kielen Seuran hallituksessa ja Paikallishistoriallisen toimiston hallituksessa (Lahtonen 1993a, 124).

 

Esko Aaltosen näkemys sosiologian ja kansatieteen yhteneväisyyksistä ja eroista

Esko Aaltonen näki virkaanastujaisluentonsa mukaan Uno Harvan perinteen velvoittavaksi, mutta samalla totesi, että sosiologian tuli tutkia nykyaikaa. Hän pani merkille, että sosiologian kärki oli Yhdysvalloissa, jossa tutkimus oli jo 1920-luvulta eteenpäin ottanut kohteekseen massiivisen siirtolaisuuden aiheuttamat yhteiskunnalliset ongelmat. Niihin sosiologit pyrkivät hakemaan vastauksia valtavia otantoja hyödyntäviä tilastollisia menetelmiä käyttäen. Yhdysvaltalainen sosiologia olikin lähentynyt eksakteja tieteitä sosiaalifilosofian jäädessä taka-alalle. (Aaltonen 1952, 11–12.) Ruotsista Aaltonen teki havainnon, että siellä folklivsforskning, jonka päällimmäinen auktoriteetti oli Sigurd Erixon, oli jo lähentynyt sosiologiaa tutkimalla siinä mielessä nykyaikaa, että pitäydytään ajassa, jonka voimme muistaa. Tutkimusobjektina siellä oli ihminen itse ja samalla se yhteiskunta, jossa ihminen elää. Yhtäältä pohjoismainen etnologia siis lähestyi sosiologiaa ja toisaalta pohjoismaiset sosiologit olivat lähentyneet folklivsforskningia. Mutta kuitenkin varsinaiset empiiriset sosiologit tekivät tutkimusta aiheista, joita tuskin kukaan kansanelämäntutkija olisi lähestynyt: mm. siirtolaisten sopeutuminen, teollisuuslaitosten henkilösuhteet tai vaikkapa suurliikkeiden johtajien ajankäyttö. (Aaltonen 1952, 12.)

Suomeen ja varsinkin Turun yliopistoon sovellettuna Aaltonen hahmotteli seuraavaa. Hänen mukaansa Turun yliopistossa tulisi edelleen Harvan jalanjäljissä sosiologian opintoihin sopia sekä etnologiaa että uskontotiedettä – toisin kuin Helsingin yliopistossa, jossa kansatiede ja folkloristiikka olivat erillisissä oppituoleissa, ja jotka ylläpitivät perinteellistä ja historiallista kansantutkimusta. Aaltosen mukaan kuitenkin Turun yliopiston etnologian tuli olla jotain aivan muuta kuin Helsingin kansatiede. (Aaltonen 1952, 13.)

On luonnollista, että sen suomalaisen etnologian, jolle Turun yliopistossa halutaan antaa sija sosiologian oheen tai suorastaan sen piiriin liittyvänä, on seurattava Ruotsin kansanelämäntutkimuksen rohkeata suuntautumista. Nykyetnologia joutuu sosiologian kanssa samoille tutkimusaloille. Mutta tällöin se muodostuu kulttuurihistoriaksi siinä mielessä, kuin mitä uudesta etnologiasta on sanottu. Keskeisellä sijalla tässä on tutkimus, joka pyrkii selvittämään perinteellisten tapojen ja muiden elämänmuotojen häviämistä sen muutoksen tieltä, minkä yhteiskunnan teollistuminen aiheuttaa. … Lähenemme tässä sitä amerikkalaisen etnologian eli sosiaaliantropologian haaraa, joka tutkii yksilön ja uusien kulttuurielementtien välisiä yhteyksiä yhteiskunnassa ja josta käytetään nimitystä akkulturaatio. (Aaltonen 1952, 13.)

Toki Aaltonen pohdiskeli virkaanastujaisluennossaan muidenkin lähitieteenalojen suhdetta sosiologiaan. Näitä olivat sosiaaliantropologian lisäksi sosiaalipsykologia, sosiaalimaantiede ja sosiaalipolitiikka. Hän totesi, että moderni sosiologia ei ole vielä löytänyt tutkimuskenttänsä rajoja tai vakiinnuttanut tutkimusmenetelmiään, mutta ilman muuta se on tulevaisuuden tiede. Esitelmänsä hän päätti jälleen Sigurd Erixonin ajatuksiin: ”Inhimillisen sivistyksen tulevaisuus riippuu suuressa määrin kyvystämme ymmärtää niitä voimia ja tekijöitä, jotka määräävät ihmisten käyttäytymisen”. (Aaltonen 1952, 14–15.)

Professorina Aaltonen pisti alulle Turun yliopiston ylioppilaskunnan kotiseutututkimusretket, joita järjestettiin ympäristön kuntiin. Retkille osallistui sosiologian opiskelijoiden lisäksi mm. historian, kansatieteen ja suomen kielen opiskelijoita. Opiskelijoiden lisäksi retkiin osallistui myös kansallismuseon ja Turun kaupungin historiallisen museon kokeneita tutkijoita. Retkillä oli sosiologinen lähestymistapa, tutkittiin mm. teollistumisen aiheuttamiin muutoksiin liittyviä kysymyksiä. (Kallio & Nieminen 1993, 178.)

Niilo Valonen dosenttina

Kansatieteen opetus dosenttivoimin alkoi melko pian Esko Aaltosen virkaanastujaisten jälkeen. Ensimmäiseksi suomalais-ugrilaisen kansatieteen dosentiksi Humanistiseen tiedekuntaan nimitettiin Turun kaupungin historiallisessa museossa johtajana työskennellyt Niilo Valonen vuonna 1953. Hän toimi tehtävässään vuoteen 1955, jolloin hän siirtyi Kansallismuseon Kansatieteellisen osaston johtoon. (Vuorela 1959, 4; Korhonen & Räsänen 1992, 161.) Häntä seurasi suomalaisen kansatieteen dosenttina Toivo Vuorela vuodesta 1955 aina vuoden 1959 loppuun (Vuorela 1959, 4; Talve 1992, 137).

Kuten sanottu, Niilo Valonen nimitettiin dosentiksi ollessaan Turussa museonjohtajana. Hän oli toiminut vuosina 1949–1952 Suomen Museoliiton sihteerinä ja 1950–1952 Kotiseutuliiton sihteerinä. Vuonna 1951 hän seurasi Oscar Nikulaa Turun historiallisen museon johtajana ja pääsi heti johtamaan suuria keskiaikaisia kaivauksia Turun keskustassa. Samana vuonna, kun hänen dosentuurinsa Turun yliopistossa alkoi, hän kuitenkin siirtyi päätyökseen Seurasaaren ulkomuseon kuraattoriksi. Hän jatkoi silti edelleen dosenttina vuoteen 1955. Myöhemmin hän jatkoi Helsingin yliopiston dosenttina ja hänestä tuli Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori vuonna 1961. (Korhonen & Räsänen 1992, 150–151, 161.)

 

https://finna.fi/Cover/Show?id=musketti.M012%3AKK30S%3A51&index=0&size=large

Niilo Valonen Seurasaaren 50-vuotisjuhlissa vuonna 1959. Kuvaaja: Rácz Istvan. Kuva: Museovirasto. 

Lukuvuonna 1953–1954 Valonen luennoi kaksi viikkotuntia kumpanakin lukukautena. Syksyllä aiheena oli ”Länsi-Suomen kansanomaisesta kulttuuriperinteestä” ja keväällä vuorossa oli kansatieteen peruskurssi suomen kielen opiskelijoita varten. Ensimmäisen luentosarjan suoritti 23 opiskelijaa ja kevään kurssin 28 opiskelijaa. Hän myös vastaanotti suomen kielen arvosanoihin vaadittavat suomalais-ugrilaisen kansatieteen approbatur-tentit. Näitä tenttejä suoritettiin yhteensä 16 kpl. (Ohjelma 1953–1954; Vuosikirja 1953–1954.) Seuraavan lukuvuoden syyslukukaudella hän luennoi joka toinen viikko tiistai-iltaisin ja keskiviikkoisin suomensukuisten kansain muinaisuskonnosta ja kevätlukukaudella jälleen kansatieteen peruskurssin suomen kielen opiskelijoita varten. Ohjelmassa siis näkyy Valosen muutto Helsinkiin, opetusta oli vain joka toinen viikko ja neljä tuntia peräkkäisinä päivinä. Luentosarjan suoritti 22 opiskelijaa ja peruskurssin 18 opiskelijaa. (Ohjelma 1954–1955; Vuosikirja 1954–1955.)

Toivo Vuorela dosenttina

Toivo Vuorela seurasi Niilo Valosta dosenttina syksyllä 1955. Valonen ja Vuorela olivat jo nuoruuden ystäviä ja juuri näihin samoihin aikoihin, 1956, olivat kumpikin mukana perustamassa Seurasaarisäätiötä (Korhonen & Räsänen 1992, 167).

 

https://finna.fi/Cover/Show?id=musketti.M012%3AHK19560503%3A1&index=0&size=large

Varsinaisen uransa Toivo Vuorela teki Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, ensin kustannustoiminnan päällikkönä ja sitten pääsihteerinä (1952–1972). Hän oli myös Kotiseutu-lehden päätoimittaja vuosina 1949–1960. Erityisen merkityksellisenä voidaan pitää hänen kansatieteellistä kurssikirjatuotantoaan. Hänen kynästään ovat sellaiset usean opiskelijasukupolven käytössä kuluneet kirjat kuin Kansatieteen sanasto (1958) Suomensukuiset kansat (1960) ja Suomalainen kansankulttuuri (1975). (Talve 1992, 136–137.) Perinteen parissa (1957) ja Kansatieteen ongelmia (1958) puolestaan olivat kurssikirjallisuudeksi räätälöityjä artikkelikokoelmia keskeisistä johdantoartikkeleista. Suomensukuisista kansoista tuli jopa kurssikirja Bloomingtonin yliopistoon Indianaan. Toivo Vuorelan tytär Ulla muistelee, että Vuorela asui dosenttikautensa alkupuolella Esko Aaltosen perheen vieraana ja toi Turun matkoiltaan mielenkiintoisia tuomisia Turun torilta. (Vuorela 2008, 138–139.)

Tammikuussa 1956 tiedekunta käsitteli muutosta dosentin vastuissa. Todettiin, että Toivo Vuorela oli pätevä ottamaan vastaan kuulusteluja ja antamaan cum laude approbatur -arvosanoja suomalais-ugrilaisessa kansatieteessä. (Pöytäkirja 18.1.1956, 4§.) Näin ollen kansatiede oli mahdollista ottaa myös pääaineeksi (Vuorela 1959, 6).

Vuorelan opetus vuonna 1955–1956 sisälsi syyslukukaudella luentosarjan ”Muinaisrunojemme kansatieteellisestä taustasta” ja kevätlukukaudella suomalais-ugrilaisen kansatieteen peruskurssin etupäässä suomen kielen opiskelijoita varten. Hän otti myös vastaan tentit suomalais-ugrilaisen kansatieteen approbatur-arvosanojen osalta. Koska Vuorela ei asunut Turussa, hänkin piti luennot kahden viikon välein perättäisinä päivinä. (Ohjelma 1955–1956.) Opiskelijoita ensimmäisellä luentosarjalla oli ollut yhdeksän ja peruskurssilla 16. Cum laude -opintojen takia Vuorela oli pitänyt myös seminaarikokouksia kuusi kappaletta ja kuulusteluja filosofian kandidaattitutkintoa varten 32. (Vuosikirja 1955–1956.)

Lukuvuonna 1956–1957 Vuorela luennoi suomalais-ugrilaisen kansatieteen peruskurssin jo syyslukukaudella. Lisäksi seminaariharjoitukset olivat joka toinen maanantai. (Ohjelma 1956–1957.) Proseminaari oli kokoontunut syyslukukaudella kuusi ja kevätlukukaudella 11 kertaa. Osallistujia siinä oli ollut syksyllä kahdeksan mutta keväällä jo 15 opiskelijaa. Peruskurssin puolestaan suoritti 22 opiskelijaa. Kuulusteluja kandidaatin tutkintoa varten oli ollut 49 kappaletta. (Vuosikirja 1956–1957.) Lukuvuonna 1957–1958 Vuorela luennoi peruskurssin syksyllä ja keväällä kansanomaisista rakennuksista. Lisäksi hän piti proseminaaria ja toimeenpani approbatur- ja cum laude approbatur -arvosanojen tutkintoja. (Ohjelma 1957–1958.) Peruskurssiin osallistui 24 opiskelijaa ja rakennusluentoihin 22 opiskelijaa. Seminaarissa oli osallistujia syyslukukaudella 16 ja kevätlukukaudella 15. Hum.kand. kirjoituksia hän oli vastaanottanut kaksi ja kuulusteluja kandidaatin tutkintoja varten 59. (Vuosikirja 1957–1958.)

Lopulta lukuvuonna 1958–1959 Vuorela luennoi syyslukukaudella suomalais-ugrilaisen kansatieteen peruskurssin ja kevätlukukaudella Suomen kansanomaisesta kulttuurista. Lisäksi hän piti proseminaaria ja toimeenpani approbatur- ja cum laude approbatur -arvosanojen tutkintoja. (Ohjelma 1958–1959.) Peruskurssiin osallistui 56 ja kansanomaisen kulttuurin luentoihin 20 opiskelijaa. Seminaarissa oli istunut syksyllä 16 ja keväällä 20 opiskelijaa. Lisäksi kuulusteluja kandin tutkintoa varten oli suoritettu 103 kappaletta ja hum.kandin kirjoituskokeita oli ollut kolme. Onkin nähtävissä, että dosentuuriin liittyvä työmäärä kasvoi jatkuvasti. (Vuosikirja 1958–1959; Talve 1984, 24.) Vielä syksyllä 1959 Vuorela piti kansatieteen laudaturseminaaria 14 tuntia, mihin osallistui 20 opiskelijaa (Vuosikirja 1959–1960).

Itsenäinen kansatieteen laitos perustettiin syyslukukauden alussa 1958. Sen esimiehenä toimi professori Esko Aaltonen. Laitos koostui yliopiston päärakennuksen toisessa kerroksesta olleesta dosentinhuoneesta ja kahdesta kokoelmahuoneesta, joista toinen toimi seminaarisalina. Lähimmät naapurit olivat suomen kieli ja sosiologia. Laitoksen kokoelmiin kuuluivat professori Albert Hämäläisen Turun yliopistolle lahjoittama noin 1500 niteen kirjakokoelma, noin 250 000 mikrofilmikuvan kokoelma Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta ja sen lisäksi laitos toimi yhteistyössä suomen kielen laitoksen murrearkiston kanssa. Opetuskäyttöön laitoksella oli diakuvakokoelma ja kopioita Kansatieteellinen filmi Oy:n ja Suomen Kansallismuseon kansatieteellisistä elokuvista. Opiskelijoilla ja tutkijoilla oli käytössään myös Turun kaupungin historiallisen museon kokoelmat, mutta niitä merkittävämpi oli Toivo Vuorelan mukaan Mauno Vanhalinnan Turun yliopistolle tekemä lahjoitus. Hänen historiallis-kansatieteellinen kokoelmansa käsitti n. 3000 esinettä ja toukokuussa 1959 käyttöön vihittyä Vanhalinnan museota hallinnoi käytännössä Turun yliopisto. Ennen kuin Toivo Vuorela erosi dosentintoimestaan, laitokselle perustettiin 1.9.1959 assistentin toimi. Siihen tehtävään astui fil.lis. Ilmar Talve. (Vuorela 1959, 5–6; Talve 1984, 6.)

On ilmeistä, että vasta Talve alkoi varsinaisesti toteuttaa Aaltosen jo virkaanastujaisluennossaan miltei kymmenen vuotta aiemmin esittämää folklivsforskningiin perustuvaa turkulaista kansatieteellistä ohjelmaa, joka lopullisesti karisti vanhan suomalais-ugrilaisen kansatieteen tomut jaloistaan.

Lähteet

Arkistolähteet

Turun yliopiston keskusarkisto:
Humanistisen tiedekunnan pöytäkirjat 18.1.1956.

Painetut lähteet

Aaltonen, Esko 1952. Sosiologian asemasta ja tehtävistä meidän oloissamme. – Suomalainen Suomi 1/1952: 10–15.

Hellemann, Jarl 2002. Kirjalliset liikemiehet. Kustantajakuvia. Helsinki: Otava.

Kallio, Ari & Heikki Nieminen 1993. Esko Aaltosen yliopistoura. – Matti Aaltonen, Hannu Lahtonen & Heikki Nieminen (toim.) Esko Aaltosen neljä elämäntyötä 1893–1966, 165–188. Forssa: Forssan Kirjapaino Oy.

Korhonen, Teppo & Matti Räsänen 1992. Niilo Valonen 1913–1983. – Matti Räsänen (toim.) Pioneers. The History of Finnish Ethnology. Studia Fennica Ethnologica 1, 144–168. Helsinki: Finnish Literature Society.

Lahtonen, Hannu 1993a. Esko Aaltosen aatteellinen toiminta. – Matti Aaltonen, Hannu Lahtonen & Heikki Nieminen (toim.) Esko Aaltosen neljä elämäntyötä 1893–1966, 97–134. Forssa: Forssan Kirjapaino Oy.

Lahtonen, Hannu 1993b. Esko Aaltonen ja Gummerus. – Matti Aaltonen, Hannu Lahtonen & Heikki Nieminen (toim.) Esko Aaltosen neljä elämäntyötä 1893–1966, 141–151. Forssa: Forssan Kirjapaino Oy.

Nieminen, Heikki 1993. Esko Aaltonen sanomalehtimiehenä. – Matti Aaltonen, Hannu Lahtonen & Heikki Nieminen (toim.) Esko Aaltosen neljä elämäntyötä 1893–1966, 49–72. Forssa: Forssan Kirjapaino Oy.

Talve, Ilmar 1984. Turun yliopiston kansatieteen laitos 1958–1983. Scripta Ethnologica 34. Turku: Turun yliopiston kansatieteen laitos.

Talve, Ilmar 1992. Toivo Vuorela. – Matti Räsänen (toim.) Pioneers. The History of Finnish Ethnology. Studia Fennica Ethnologica 1, 135–143. Helsinki: Finnish Literature Society.

Turun yliopiston ohjelma lukuvuonna 1953–1954.

Turun yliopiston ohjelma lukuvuonna 1954–1955.

Turun yliopiston ohjelma lukuvuonna 1955–1956.

Turun yliopiston ohjelma lukuvuonna 1956–1957.

Turun yliopiston ohjelma lukuvuonna 1957–1958.

Turun yliopiston ohjelma lukuvuonna 1958–1959.

Turun yliopiston ohjelma lukuvuonna 1959–1960.

Turun yliopiston vuosikirja 1953–1954.

Turun yliopiston vuosikirja 1954–1955.

Turun yliopiston vuosikirja 1955–1956.

Turun yliopiston vuosikirja 1956–1957.

Turun yliopiston vuosikirja 1957–1958.

Turun yliopiston vuosikirja 1958–1959.

Turun yliopiston vuosikirja 1959–1960.

Vuorela, Toivo 1959. Über den volkskundlichen Unterricht an der Universität Turku in den Jahren 1955–1959. Scripta Ethnologica 1. Turku: Turun yliopiston kansatieteen laitos.

Vuorela, Ulla 2008. Kotona ja töissä. – Kaarina Sala (toim.) Isän huone. Kulttuurivaikuttajien tyttäret kertovat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1173, 108–143. Helsinki: SKS.